Myytti ulkoisesta uhasta

Sosiaali- ja mielenterveysalan ihmiset toimivat ihan kuin jokin ulkoinen uhkaisi heitä.

Ei tarvita kuin liikuntakyvytön vanhus valittamaan huoneen kylmyydestä niin johan on sairaanhoitaja sanomassa omaisille että tämä vanhus on sairas, hänen juttujaan ei SAA kuunnella. Tuntuu että se ulkoinen uhka haetaan jostain vaikka väkisin. Huippuna se vanha klisee "jokainen pusikko on täynnä vaarallisia hulluja vaanimassa viattomia syyllisiä".

Uskomus ulkoisesta uhasta on jossain määrin itseään toteuttava, paras tapa hankkia vihollisia on hyökkäillä joka suuntaan sarvikuonon lailla.

Kyse on vallankäyttötavasta. Maalaa uhkakuva ja hyökkää sitä vastaan niin saat ihmiset puolellesi. Onko mielisairaaloissa niin huono työpaikkailmapiiri että muunlaiset johtamistavat eivät toimi?

Salailu on osa ulkoisen uhkakuvan maalaamista, pelätään epäkohtien paljastumista vaikka jokainen kyllä huomaa että keisarilla ei ole vaatteita. Koston pelko saa alaisen vaikenemaan ja valehtelemaan. Kun aikansa elää valheessa niin siihen alkaa itsekin uskomaan. Tyrannilla on aina lakeijansa jotka hyötyvät tyranniasta.

Nuori alan opiskelija sattaa aluksi uskoa alan suureen hienoon tulevaisuuteen mutta kun huomaa että sitä ei tule, ollaan jo leipiinnytty arkitodellisuuteen tai sitten vaihdetaan alaa.

Onko niin että ala ei joko pysty tai halua ratkaista ongelmiaan? Edellyttäisikö ratkaisu liian suuria muutoksia? Takapajuiset diktatuurit sanovat olevansa ainut vaihtoehto ulkoista uhkaa vastaan. Kun se ulkoinen uhka käy toteen, diktatuurin asema lujittuu. Diktatuurin luhistuminen alkaa kun alaisilla alkaa silmät avautua.