Yliholhoaminen

Nykyään lapset ovat yliholhottuja. Pahimmillan lapsi saa ja lapsen pitää tehdä vain se mikä kuuluu kirjoitettuun päiväohjelmaan. Näin erityisesti laitoksissa. Sillä ei ole merkitystä onko lapsi huostaanotettu kasvatuksellisin perustein ja olosuhdeperustein. Kymmenvuotias lapsi ei saa mennä edes uimarannalle ilman saattajaa. Ihan kuin lapsi ei osaisi tai tulisi koskaan osaamaan yhtään mitään. Vai luuleeko laitos opettavansa yliholhoamisella?

Yliholhoamista selitellään vastuullisuudella. Kaikki tekee virheita paitsi kaikkitietäjät omasta mielestään. Ainut tapa oppia on erehtyä, erehtyä ja erehtyä. Joka kerta vähemmän. Laitoksen mielestä erehtyminen on kiistaton todiste viasta, joka pitää löytää ja hoitaa.

Kun jokin "vika" löytyy siitä tehdään se sumuverho jonka läpi lapsen persoonaa katsotaan ja jonka ympärillä hänen arkensa pyörii. Pian lapsi ei siedä mitään kritiikkiä, tulkitsee kaiken vähänkin kritiikille vivahtavan vittuiluksi.

Seuraurheilussa sinänsä ei ole mitään pahaa, kunhan lapsella on vapaa-aikanaan myös oma-aloitteisuuteen perustuvaa tekemistä.

Lapsi on luonnostaan energinen ja oma-aloitteinen, mikäli näin on myös laitoksessa se tulkitaan käyttäytymishäiriöksi. Tähänkö liittyy ne viime vuosien lehtijutut ADHD:n yleistymisestä?

Syynä yliholhoamiseen on kaikkitietämisen näyttämön rakentaminen. Laitoksen sanaton viesti asukille on "minä viisas - sinä tyhmä".

Eikä yliholhoaminen ole pelkästään laitosten synti, sama ilmiö on vahvistumassa myös tarhoissa ja peruskouluissa ja muuallakin yhteiskunnassa.

Seurauksena yliholhoamisesta on laitostuminen ja kaiken oma-aloitteisuuden häviäminen. Tämä taas johtaa isona avuttomuuteen ja syrjäytymiseen vaikka holhoamista perustellaan lapsen syrjäytymisen ehkäisyllä.