Lahden vihreiden pj. Petri Honkanen sanoi 24.9.2011 09:50 blogissaan että "Viranomaisten ja tuomioistuintuomareiden laiton virkatoiminta oikeuttaa väkivallan heitä kohtaan", mistä nousi kohu ja rikostutkinta.
Teksti on sisällöltään aika tavallista viranomaiskritiikkiä, josta on vaikea olla eri mieltä, paitsi viimeinen kappale jossa puhutaan väkivallan oikeutuksesta. Kun on paljon kirjoittajia ja kirjoituksia niin mukaan sattuu monenlaista tekstiä.
Merkittävintä kirjoituksessa on kirjoittajan asema, on harvinaista että noinkin merkittävä politiikko sanoutuu irti viranomaismielivallasta. Honkanen on myös valt.tohtori ja kehittämispäällikkö. Lehtitietojen (HS 28.9.2011) mukaan kirjoituksen taustalla on huoltajuuskiista. Honkanen on käsitellyt huoltajuuskiistoja useissa blogikirjoituksissaan.
Kun otetaan huomioon se törkeys millä viranomaiset kansalaisia kohtelee, niin ei ole mikään ihme että joskus kansalaisella kuohahtaa yli. Mitähän mieltä viranomaiset olisivat jos kansalaiset kohtelisivat heitä samoin lehdistön kompatessa taustalla?
Viimeisessä kappaleessa oleva väkivallan puolustelu on ongelmallinen sillä se helposti kääntyy itseään vastaan. Monet aktiiviset kansalaiset ovat tehneet paljon työtä osoittaakseen että viranomaiskritiikki voi olla uskottavaa, asiallista, aiheellista ja perusteltua. On olemassa riski että kirjoitusta käytetään lyömäaseena kaikkea mahdollista viranomaisten virheettömyyden kyseenalaistamista vastaan. Kouluampujat ottivat oikeuden omiin käsiinsä, julkisuudessa heidät leimattiin hulluiksi ja viranomaiskritiikki ohitettiin täysin. Honkasta tuskin leimataan hulluksi. Olisin muotoillut viimeisen kappaleen toisin. Ei ole poissuljettua että hallinnon laittomuuden tila joskus johtaisi kansalaislevottomuuksiin.
Tekstissä hallinnon laittomuuden tilaa käsitellään lähinnä viranomaispäätösten ja virallisen valittaminen kannalta. On Oikeustaistelijoita eli ihmisiä jotka uskovat että yhteiskuntaa voi muuttaa virallisin valituksin. Valittamalla he tavallaan uskovat että valitusten käsittelijä (on/voisi olla/pitäisi olla) jotenkin viisaampi ja hyveellisempi kuin alamaiset. Suomen perustuslaissa on sama asenne, yhteiskunta on vastuussa kansalaisten hyvinvoinnista. Lainsäädäntö asettaa tuomareille ja muille viranomaisille sellaiset viisauden ja hyveellisyyden vaatimukset että niihin yltää vain poikkeusyksilöt. Käytäntö on osoittanut että viranomaiseksi (julkisen vallan kahvaan) ei hakeuduta tai ajauduta pelkästään hakijan viisauden ja hyveellisyyden vuoksi. Virkamiehen vallankäyttöä ei juurikaan kontrolloida sillä uskotaan että virkamieheen voi luottaa. Kuka voi ja kuka ei.
Poliittinen eliitti on tehnyt virheen kun se on rakentanut liian vahvan hallintokoneiston jota se ei kykene pitämään laillisuuden tilassa. Kyllähän koirakin pitää kyetä hallitsemaan jos koiran ottaa eikä antaa koiran terrorisoida koko kulmakuntaa.
torstai 29. syyskuuta 2011
torstai 8. syyskuuta 2011
Terapeutiksi hurahtamalla
Yle tv1:n Mot-ohjelma 5.9.2011 käsitteli psykoterapeuttikoulutuksen epäkohtia. "Psykoterapeuttien koulutus on villiä ja vapaata, eikä koulutusten sisältöä ja laatua pysty valvomaan yksikään viranomainen. Opiskelijat kokevat tulleensa huijatuiksi."
Onko opiskelijoita huijattu vai huijasivatko he itseään? Arvelen että molempia.
Itselläni ei ole minkäänlaisesta kokemusta Helsingin Psykoterapiainstituutista tai psykosektorin koulutuksesta ylipäätään, joten käsittelen terapeuttiopiskelijoiden asennemaailmaa nyt yleisellä tasolla.
Kaikesta tieteellisestä, ammatillisesta ja positiivisesta julkisivustaan huolimatta psykosektori on vähän sitä ja tätä mutta jos kouluttaja lupaa että koulutus johtaa viralliseen tutkintoon niin sen pitää myös johtaa. Entä jos Valvira olisi täysin aiheellisesti hylännyt pätevyyshakemukset? Kyllähän terapeuttikin työllään elää ihan kuin "syö ja laihdu"-ihmepillerien kaupustelija.
Toimittaja kertoi kuinka kurssilaisten palaute on hyvin kirjavaa: osa kehui ja osa kauhisteli. Kehumisen takana voi olla pelko oman tutkinnon maineen menettämisestä mutta myös hurahtamista.
Perhetaustalla on vaikutusta ammatinvalintaan. Ihan niinkuin papit ovat usein lähtöisin uskonnollisista kodeista, monet psykoterapeutiksi opiskelevat ovat lähtöisin psykokulttuurisista kodeista. Jos on syntynyt ja kasvanut psykokulttuurin keskellä on helposti sokea psykologisille väittämille, kun ei muusta tiedä.
Kurssille on yleensä jonkinlainen pääsykoe. Niin kai tässäkin tapauksessa mutta sehän on pelkkää silmänlumetta, pääsykokeen läpäisee kaikki joten yli-innokas ja hyväuskoinen nuori saattaa kuvitella että hänet on ihmisenä hyväksytty, vaikka kyse on vain siitä että kurssille saadaan maksavia osallistujia.
Opintojen alkupuolella kurssilainen voi hurahtaa, hän ei vielä tiedä mistä tässä on kyse, miten voisikaan tietää kun psykosektori noin yleensä on salamyhkäistä ja sanoihan John Pihjaja ettei näistä asioista sitten keskustella ulkopuolisille. Kun kurssilaisen saama tieto (tai siis sellaiseksi luokiteltu) on voittopuolisesti positiivista niin kurssilaiselle syntynyt kuvakin on voittopuolisesti positiivinen. Siis alussa.
Ohjelmassa mainitulla "itseterapialla" ilmeisesti tarkoitetaan kurssilaisen ja kouluttajan välisiä kahdenkeskisiä keskusteluja. Siinä kouluttaja on kiinnostunut kurssilaisen haaveista, toiveista ja peloista; ennenkaikkea siitä miten niitä voi käyttää kurssilaisen huijaamiseen. Kahdenkeskisyydellä pyritään luomaan avoimuuden ja luottamuksen ilmapiiri.
Yleensä kaikkeen liittyy alkuhuuma, niin tähänkin. Mitä innostuneempi kurssilainen on sitä todennäköisempää on että hän maksaa kurssimaksut ja kun kurssimaksuja on jonkinverran maksettu ja niitä ei enää takaisin saa, kynnys kurssin keskeyttämiseen on korkea. Kukaan ei halua tehdä numeroa omasta tyhmyydestään. Psykologiaan kuuluu asenne jossa ihmiset jaetaan erehtymättömiin erikoisasiantuntijoihin ja elukoihin (hulluihin). Kaikki tekevät virheitä, paitsi kaikkitietäjät omasta mielestään.
Hurahtanut on rakastunut luomaansa haavekuvaan. Ei kuuntele kritiikkiä. Haavekuva on romanttinen ja epärealistinen, täynnä suuria unelmia ja hartaita haaveita. Kouluttajat eivät halua rikkoa kurssilaisen haavekuvia millään itse hyvin tietämillään väistämättömillä ikävillä tosiasioilla. Kouluttaja kyllä huomaa hurahtamisen, mitä enempi hurahtanut sitä tökerömpiä valheita hänelle voi syöttää, ja sehän vain lisää innostusta. Samassa rakennetaan suojamuuri ikäviä tosiasioita vastaan. Ikävät tosiasiat kerrotaan kurssilaisille alkuhuuman jälkeen pieninä paloina ja usein vihjaten. Näin siksi ettei kurssilaisilla vain haavekuva tuhoudu eli "silmät avaudu". Kaikki pitää osata ensin selitellä parhain päin.
Mitä kultaisempi haavekuva, sitä karmeampi on pudotus todellisuuteen. Silmien avautuminen ei ole leikin asia. Moni entinen radikaali/uskovainen on juonut itsensä ihan pihalle tai tehnyt itsemurhan, yleensä kuitenkin ollaan läpikyynisiä, joskus myös tehdään täydellinen suunnanmuutos. Ovat usein särkyneeseen unelmaansa juuttuneita. Silmien avautumiseen liittyy usein surua, vihaa, häpeää ja hämmennystä. Alkaa huomata asioita joihin ei ole ennen kiinnittänyt huomiota. Jos on vuosia elänyt valheessa ei silmien avautuminenkaan tapahdu hetkessä. Ajan kanssa kehittyy kyky nähdä valheiden lävitse ja ylitse.
Onko opiskelijoita huijattu vai huijasivatko he itseään? Arvelen että molempia.
Itselläni ei ole minkäänlaisesta kokemusta Helsingin Psykoterapiainstituutista tai psykosektorin koulutuksesta ylipäätään, joten käsittelen terapeuttiopiskelijoiden asennemaailmaa nyt yleisellä tasolla.
Kaikesta tieteellisestä, ammatillisesta ja positiivisesta julkisivustaan huolimatta psykosektori on vähän sitä ja tätä mutta jos kouluttaja lupaa että koulutus johtaa viralliseen tutkintoon niin sen pitää myös johtaa. Entä jos Valvira olisi täysin aiheellisesti hylännyt pätevyyshakemukset? Kyllähän terapeuttikin työllään elää ihan kuin "syö ja laihdu"-ihmepillerien kaupustelija.
Toimittaja kertoi kuinka kurssilaisten palaute on hyvin kirjavaa: osa kehui ja osa kauhisteli. Kehumisen takana voi olla pelko oman tutkinnon maineen menettämisestä mutta myös hurahtamista.
Perhetaustalla on vaikutusta ammatinvalintaan. Ihan niinkuin papit ovat usein lähtöisin uskonnollisista kodeista, monet psykoterapeutiksi opiskelevat ovat lähtöisin psykokulttuurisista kodeista. Jos on syntynyt ja kasvanut psykokulttuurin keskellä on helposti sokea psykologisille väittämille, kun ei muusta tiedä.
Kurssille on yleensä jonkinlainen pääsykoe. Niin kai tässäkin tapauksessa mutta sehän on pelkkää silmänlumetta, pääsykokeen läpäisee kaikki joten yli-innokas ja hyväuskoinen nuori saattaa kuvitella että hänet on ihmisenä hyväksytty, vaikka kyse on vain siitä että kurssille saadaan maksavia osallistujia.
Opintojen alkupuolella kurssilainen voi hurahtaa, hän ei vielä tiedä mistä tässä on kyse, miten voisikaan tietää kun psykosektori noin yleensä on salamyhkäistä ja sanoihan John Pihjaja ettei näistä asioista sitten keskustella ulkopuolisille. Kun kurssilaisen saama tieto (tai siis sellaiseksi luokiteltu) on voittopuolisesti positiivista niin kurssilaiselle syntynyt kuvakin on voittopuolisesti positiivinen. Siis alussa.
Ohjelmassa mainitulla "itseterapialla" ilmeisesti tarkoitetaan kurssilaisen ja kouluttajan välisiä kahdenkeskisiä keskusteluja. Siinä kouluttaja on kiinnostunut kurssilaisen haaveista, toiveista ja peloista; ennenkaikkea siitä miten niitä voi käyttää kurssilaisen huijaamiseen. Kahdenkeskisyydellä pyritään luomaan avoimuuden ja luottamuksen ilmapiiri.
Yleensä kaikkeen liittyy alkuhuuma, niin tähänkin. Mitä innostuneempi kurssilainen on sitä todennäköisempää on että hän maksaa kurssimaksut ja kun kurssimaksuja on jonkinverran maksettu ja niitä ei enää takaisin saa, kynnys kurssin keskeyttämiseen on korkea. Kukaan ei halua tehdä numeroa omasta tyhmyydestään. Psykologiaan kuuluu asenne jossa ihmiset jaetaan erehtymättömiin erikoisasiantuntijoihin ja elukoihin (hulluihin). Kaikki tekevät virheitä, paitsi kaikkitietäjät omasta mielestään.
Hurahtanut on rakastunut luomaansa haavekuvaan. Ei kuuntele kritiikkiä. Haavekuva on romanttinen ja epärealistinen, täynnä suuria unelmia ja hartaita haaveita. Kouluttajat eivät halua rikkoa kurssilaisen haavekuvia millään itse hyvin tietämillään väistämättömillä ikävillä tosiasioilla. Kouluttaja kyllä huomaa hurahtamisen, mitä enempi hurahtanut sitä tökerömpiä valheita hänelle voi syöttää, ja sehän vain lisää innostusta. Samassa rakennetaan suojamuuri ikäviä tosiasioita vastaan. Ikävät tosiasiat kerrotaan kurssilaisille alkuhuuman jälkeen pieninä paloina ja usein vihjaten. Näin siksi ettei kurssilaisilla vain haavekuva tuhoudu eli "silmät avaudu". Kaikki pitää osata ensin selitellä parhain päin.
Mitä kultaisempi haavekuva, sitä karmeampi on pudotus todellisuuteen. Silmien avautuminen ei ole leikin asia. Moni entinen radikaali/uskovainen on juonut itsensä ihan pihalle tai tehnyt itsemurhan, yleensä kuitenkin ollaan läpikyynisiä, joskus myös tehdään täydellinen suunnanmuutos. Ovat usein särkyneeseen unelmaansa juuttuneita. Silmien avautumiseen liittyy usein surua, vihaa, häpeää ja hämmennystä. Alkaa huomata asioita joihin ei ole ennen kiinnittänyt huomiota. Jos on vuosia elänyt valheessa ei silmien avautuminenkaan tapahdu hetkessä. Ajan kanssa kehittyy kyky nähdä valheiden lävitse ja ylitse.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)