Kiinnostaisiko psykologian kritiikki?

Julkisessa keskustelussa käsitellään mielenterveyteen liittyviä asioita useimmiten varsin yksipuolisesti. Toimittaja tenttaa sosialidosenttia ilman yhtäkään kiperää vastalausetta, mikä tahansa lausunto menee sellaisenaan läpi. Kansalaisnäkökulma loistaa poissaolollaan. Kuitenkin kritiikki on aiheellista ja perusteltua sillä holhoussektorin viranomaiset kohtelevat kansalaisia törkeällä tavalla kuten laillisuusvalvojien raporteista ilmenee.

Onhan psykologian kritiikkiä ollut täällä internetissä toki ennenkin, en siis ole ensimmäinen. Usemmiten kritiikki on löytynyt keskustelupalstoilta. Jokainen kai yrittää olla hyvä kirjoittaja, vaihtelevalla menestyksellä tosin. Olen kirjoitellut useille eri keskustelupalstoille jo vuosien ajan joten ne ovat tulleet tutuiksi tasoltaan ja tyyliltään. Keskustelupalsta on helppo, halpa ja nopea keino asialliseen viestintään mutta samalla myös toisten loukkaamiseen ja muuhun nettihäiriköintiin. Kyllä harmittaa kun löytää hienon ja onnistuneen kirjoituksen joka hukkuu roskan keskelle. Psykologian kritiikissä asiallisuus on erityisen tärkeää ja vaikeaa. Asiallisuus on kirjoittamisen tärkein ja paras tehokeino.

Keskustelupalstan tarkoitus on keskustella. Joskus keskustelu on ollut hyvinkin antoisaa puolin ja toisin. Jos hyvä kirjoitusidea ei oikein istu keskustelunavaukseksi on keskustelupalsta kirjoitukselle väärä paikka. Alunperin olin yleisönosastokirjoittaja mutta yksikään lehti ei ole julkaissut kirjoituksiani enää vuosiin. Onneksi on Blogi. Yksittäisen viestin tulisi olla keskustelussa suht. lyhyt. On kuitenkin monta hyvää ja ajankohtaista aihetta jonka käsittely 2 000 - 5 000 lyöntiä pitkän kirjoituksen sisällä on vaikeaa ellei mahdotonta.

Netti on tekstiä täynänsä joten määrä ei korvaa laatua. Kaikki netin avoimet sivut ovat julkista sanaa, ovat siis sanavapauslain (vastuulain) ja yksityisyydensuojalain alaisia, lisäksi on netiketti, hyvä journalistinen tapa ja blogin omat säännöt. Mitä kirjoittamisella sitten kannattaa tavoitella? Minusta yksityisten ihmisten yksityiset riidat kuuluvat neljän seinän sisälle, olipa kuka tahansa miten oikeassa tai väärässä hyvänsä. Minkäänlainen julkaisu ei ole uusi oikeudenkäynti. Psykokulttuurille ominainen yksityiselämänsä julkinen retostelu ei missään nimessä ole mikään itseisarvo.

Yksittäiseen virkamieheen on turha keskittyä, kyseessä on vain pikkutekijä isossa koneistossa. Yksittäisen politiikon uran tuhoaminen on turhaa. Vaikka siinä kuinka onnistuisikin ei se muuta arkitodellisuutta mihinkään, tulee toinen samanlainen tilalle ja puolueensa järjestää syrjäytetylle hyvän viran jostakin.

Kannattaa siis ottaa asioista selvää ja harkita ennenkuin alkaa toimia. Helpommin sanottu kuin tehty. Julkisen keskustelun tarkoitus on jäsentää havaintoja eli rakentaa näkemystä miksi jokin tapahtuma tapahtui niin kuin se tapahtui. Miten se voi onnistua virkakoneiston kynsiin joutuneelta kansalaiselta joka on päivystävien sosiaalidosenttien varassa? Toki ihmisillä on omat pienet seurapiirinsä mutta kun aihe on puhujalleen (ja usein kuuntelijallekin) rankka niin tilanne ei ole kritiikille suotuisa. Näin moni turhautui koko aiheeseen. Tilanteen erityislaatu määrittelee viimekädessä ihmisen käyttäytymisen. Tilanne ei muutu miksikään ilman laaja-alaisempaa julkista keskustelua.

Tarvitaan siis joku joka osaa nähdä psykologisten väittämien lävitse ja ylitse. Vastoin yleistä luuloa tiedemaailmaan oppineet ovat kyllä kirjoittaneet paljonkin kritiikkiä psykologiasta. Sosiaalidosenteista poiketen en viitsi teeskennellä puolueetonta tai asiantuntijaa. Olen maallikko mistä lienee ainakin se etu että kuilu kirjoittajan ja lukijan välillä näin kapenee. Toivon että tästä on apua yleisön löytymisessä.

Kaikkitietämisen juuret (edit 17.8.09)

Psykologit ovat niin kuin tietäisivät kaiken, virheitten tunnustus ja väittelyssä häviäminen on heille niin tavattoman vaikeaa.

He eivät anna itselleen ja muille oikeutta erehtyä, tehdä virheitä ja olla puutteellisia. Psykologiassa kaikki ihmisen persoonan negatiiviset puolet tai siis negatiiviseksi mieltämänsä puolet on määritelty mielisairauksiksi, mukaanlukien jopa pienet arjen erehdykset. Psykologi siis pelkää että hänen erehtyväisyytensä tulee julki. Ihan niin kuin kuka tahansa ei huomaisi että keisarilla ei ole vaatteita. Kaikki meistä erehtyvät paitsi kaikkitietäjät omasta mielestään.

Psykologiassa ja psykiatriassa haetaan mielenrauhaa psykologille ja hänen hengenheimolaisilleen - ei potilaalle. Mielisairaala on psykologille kaikkitietämisen näyttämö, eräänlainen psykokulttuurin ihanneyhteisö. Psykologian nälkä on suurin silloin kun virheettömyyden illuusio on särjetty kritiikillä. Psykologiaan uskovat tyypillisesti hakevat mielenrauhaa mitä moninaisemmista asioista mm. uskonnosta (tämä kai selittää miksi uskovaisten parissa on niin paljon psykologiaa).

Kaikkitietäjän mielestä valta kuuluu sille joka on pätevin. Pätevyyden mitaksi hän usein laittaa psykologiaan uskomisen. Muut hän yrittää leimata hulluiksi, hulttioiksi ja vammaisiksi. Leimaamisen perusteet raavitaan vaikka tyhjästä. Tämän vuoksi mielisairaalat käyttävät testejä joilla he saavat itseään miellyttäviä tuloksia, siis mahdollisimman negatiivisia tuloksia potilaasta antavia.

Kerran leimattu ihminen pitää saada pidettyä leimattuna konstilla millä hyvänsä. Jos käy niin että leima osoittuukin perusteettomaksi, seuraa mielenrauhan menetys, "onhan siinä nyt pakko jokin vika olla kun kaikkitietävä psykologi on siitä jotain sanonut". Mielenrauha palaa vasta kun leima on saatu palautettua eli erehtyminen on kiistetty tai asia on lakaistu maton alle unohtamisella.