Japani ja kriisipsykologia

Kriisipsykologi Salli Saari vieraili Lauantaina 19.3.2011 Ylen aamu-tv:ssä kommentoimassa Japanin maanjäristystä, tsunamia ja ydinturmaa kriisipsykologian näkökulmasta.

Saari kertoi että hänen tapaamansa Suomessa oleskelevat japanilaiset ovat hädissään ja ymmällään Japanin tapahtumista. Ehkäpä hänen tapaamansa mutta ei enemmistö. Japanilaiset ovat jo vuosisatoja (tuhansia) asuneet maassa jossa maanjäristykset ja muut luonnonmullistukset ovat arkipäivää, niihin osataan suhtautua tyynesti ja järkevästi. Ovat huomanneet että kovinkaan amok-juoksu ei ehkäise yhtäkään maanjäristystä, siinä vähän oppimista muillekin.

Saari kertoi että Suomessa oleskelevien japanilaisten keskuudessa on auttamisen halua. Uskon että on. Mutta auttamisessa kyse ei ole siitä mitä minun PITÄÄ tehdä vaan siitä mitä minä VOIN tehdä tilanteen hyväksi. Eihän kokeneinkaan palomies yritä sitä mihin hän ei pysty, jottei ajaudu itse pelastettavaksi. Japanissa on oma pelastustoimensa joka kyllä tekee mitä tehtävissä on, annetaan heille työrauha. Kyllä maissa ollaan viisaita kun merellä on hätä.

Saari sanoi että Japanista palaavat suomalaiset ovat avun tarpeessa. Siis mitä? Eihän täällä Suomessa kukaan ole sen katastrofin vuoksi avun tarpeessa, ei. Ilmeisesti Saarella ei ole tietoa siitä mistä onnettomuudessa tai tiukassa tilanteessa ylipäätään on kyse. Ensinnäkin apu pitää kohdistaa heihin jotka ovat kaikkein kipeimmin tarvitsevat, ei heihin jotka sitä äänekkäimmin pyytävät. Sortuneen rakennuksen uumenissa henkihieverissä kituva ei kykene pyytämään apua.

Taas nähtiin että kriisipsykologia kannustaa isoja ihmisiä käyttäytymään kuin pieni lapsi jolle oma hetkellinen mielihalu on maailman napa ja muiden tarpeet ilmaa, parkuu muilta apua kun itse ei pysty. Pieneltä lapselta nyt ei voi muuta vielä vaatiakaan mutta jos pelastuslaitos käyttäytyisi samoin jäisivät tulipalot sammuttamatta ja reaktorit jäähdyttämättä. Ammatillisuuteen kuuluu vastuullisuus, eli se että laitetaan asiat tärkeys ja kireellisyysjärjestykseen. Pelastettavia on kyllä aina riittämiin mutta pelastajat ovat kortilla.

Saari paheksui suomalaisten tapaa ihailla viileän rauhallisia japanilaisia ja kertoi kuinka Suomen tunneilmasto on menossa eteenpäin. Onko ruotsalaistyyppinen hysteerinen nynnyily sitten Saaren ihanne? Ruotsi ei ole olut yli kahteensataan vuoteen sodassa tai luonnonmullistuksen kourissa toisin kuin Suomi. Jos vastaava katastrofi olisi sattunut Ruotsissa, kuolleiden määrä olisi moninkertainen.

Haastattelussa sivuttiin myös Japanin korkeita itsemurhalukuja. Saaren mukaan ne johtuvat "estyneestä tunneilmastosta". Onko japanin kunniakulttuuri Saarelle vieras asia? Tai kunniakäsite ylipäätään? Epäilen että sähköyhtiö TEPCOn johtajat tekevät lähiaikoina itsemurhan paetakseen häpeää joka johtuu heidän laiminlyöntiensä aiheuttamasta ydinturmasta, tai ainakin noin he itse ajattelevat. Kriisipsykologiassa ja psykologiassa ylipäätään kunnia on tuntematon ylellisyys, varsinkin toimenpiteitten kohteelle.

PS:
Se että kännipäissään tappelee nakkikioskin jonossa pikkutunneilla ei ole sankarillisuutta vaan epäsosiaalia käytöstä.

Eliittivetoinen holhous

Kyllähän se kansalaisten viranomaisholhous on yhtä hyvinvoinnilla lyömistä. Mutta miten suomalainen yhteiskunta on päätynyt nykyiseen sosiaalipolitiikkaan?

Kaikki on tapahtunut ilman mainittavaa julkista keskustelua ja poliittista taistelua puolesta ja vastaan. Menettelyä on perusteltu sillä ettei tavallinen kansalainen ymmärrä asiasta yhtikäs mitään. Jos kerran ovat niin viisaita niin mikseivät ole valmiit keskusteluun? Olen yrittänyt jo 1990-luvulta lähtien yrittänyt osallistua keskusteluun valtakunnantasolla ja ihan omalla nimelläni, laihoin tuloksin. Helsingin sanomissa holhotuksi tulleet pääsevät ääneen yleisönosastolla "poikkeuksellisesti" vain nimettömänä. Omalla nimellään ääneen pääsevät vain politiikot ja "asiantuntijat".

Verrataanpa sosiaalipolitiikkaa tienrakentamiseen. Mikä tahansa tiehanke on aina pitkän julkisen keskustelun ja poliittisen väännön takana. Tiesuunnitelma saa lainvoiman vasta kuulemistilaisuuksien ja lukuisten valitusten käsittelemisen jälkeen, kaiken tapahtuessa tietyllä byrokraattisella kaavalla.

Nykyinen viranomaisholhous tuotiin yhteiskuntaan ihan kuin jokin yritys olisi lanseerannut uuden tuotteen markkinoille. Ostopäätöksen tekijöinä olivat vain politiikot mutta maksajina veronmaksajat. Vaikka kuinka EU-aikaa eletään, niin sosiaali ja mielenterveyspalvelut ovat pääosin julkisiin hankintoihin liittyvän kilpailutuksen ulkopuolella. Ihan kuin julkisen rahan ja vallan käyttö olisi viranomaisten yksityisasia.