Miten kanssani toimitaan

Nyt kun lukijatkin ovat alkaneet pyytää yhteydenottoja niin on aiheellista vähän kertoa siitä millainen olen ja millaisilla säännöillä minun kanssa pelataan.

Olen kyllä sitä mieltä että kontaktit samanmielisiin ovat erityisesti valveutuneelle kansalaiselle tärkeitä, mutta en kovin mielelläni matkusta sen vuoksi mihinkään, varsinkaan toiselle puolen Suomea. Yhteistyövastaisuus kun ei useinkaan näy mitenkään päällepäin ja huijarit ovat ihmeen taitavia suustaan.

En ole mikään "hienå" ihminen eikä ole myöskään ihmiset ympärilläni. Valta, maine ja yhteiskunnallinen arvostus on arvotonta jos ne on hankittu kyseenalaisin keinoin ja niitä käytetään väärin. Maine ja arvostus kun on aina jostain lähtevää, ketkä arvostavat ja miksi. Hyviä huonoja esimerkkejä on hyvin paljon julkishallinnossa.

Ei siinä mitään että on köyhä mutta saamattomia valittajia/selittäjiä en suvaitse. Rikkaudetkin voivat olla perittyjä tai huijattuja. Minulle riittää että on kuta kuinkin ja suurin piirtein normaalilla järjellä varustettu asiallinen kunnon ihminen, ei tarvitse olla eikä esittää mitään maata kaatavaa missään suhteessa. Ymmärrän kyllä realiteetit ja samaa vaadin muiltakin, kenenkään ei siis tarvitse luvata mitään mahdotonta. Tapanani on arvioida ihmisiä tekojensa mukaan, ei sen perusteella mitä joku kaikkitietävä viranomainen on hänestä sattunut sanomaan.

En ole julkisuustyrkky. En tee toimittajilla ja julkisuudella yhtikäs mitään. Asia kyllä itse kantaa niin pitkälle kuin kantaa, jos on kantaakseen. Minun kanavani on internet, minulla ei siis ole mitään tarvetta olla hattu kourassa toimittajan edessä. Kaipaan tuloksia, en tyhjiä lupauksia. Mikään ei estä toimittajia paljastamasta yhteiskunnan rikoksia ja valheita. Minusta oleellista on että lukijat saavat vastapainoa systeemin syöttämälle sosialiseeraamiselle, oleellista ei ole se kuka sen antaa.

Osaan kyllä olla kärsivällinen ja kovapintainenkin sekä karsastan hiustenhalkomista, kanssani tulee kyllä toimeen hyvinkin erilaiset ihmiset kunhan eivät ala pelleilemään. En kuitenkaan vaadi mitään erikoiskohtelua, sehän on itsensä alentamista.

Lapsi ja itsemääräämisoikeus

Elämässä -lehti (ent.Kelan Sanomat) kertoi viime numerossaan (4/09 sivu 12) lapsen itsemääräämisoikeudesta. Artikkelissa yllytettiin huomioimaan lapsen mielipide mm. vetoamalla YK:n lasten oikeuksien julistukseen.

Ei olisi voinut tuollainen mielipide tulla huonommasta suunnasta kuin Elämässä-lehti. Miten ihmeessä yhteiskunta voisi pitää lasta täysivaltaisena tai edes osittain oikeustoimikelpoisena kun täysi-ikäiselläkin on täysi työ todistella olevansa täysipäinen? Ne viranomaistahot (koulu, sosiaali, terveys ym.) jotka käsittelevät lapsen asioita ovat pääosin syvässä uskossa psykologiaan jo virkansa puolesta. Psykologiaan uskovat kun pitävät itseään jotenkin muita parempina ja muut taas ovat elukoita tai ei ainakaan yhtä hyvinä kuin he itse.

Pääosa isoista ihmisistä (jotenkin vierastan tuota aikuinen-sanaa, kalskahtaa niin sosiaalivirastolle) kai tajuaa varsin hyvin että pieni lapsi ei voi eikä pidä ollakaan täysivaltainen. Kyseessä on siis silkka utopia. Tietenkään valtaa (oikeus vaikuttaa) ja puheoikeutta (oikeus tulla kuulluksi) ei pidä sekoittaa keskenään.

Onkohan tuon tekstin tarkoitus kosiskella ja/tai sumuttaa teini-ikäisiä joilla tunnetusti on paljon ja jyrkkiäkin mielipiteitä yhdestä ja toisesta asiasta. Hyvinkin mahdollista sillä tuossa iässä maailmankuva on vasta muodostumassa ja muodostumiseen pyritään vaikuttamaan ennen kuin karvas totuus paljastuu. Varsin halpahintaista kosiskelua vieläpä taholta joka pitää itseään niin erinomaisena. Teini-ikäinen ei ehkä vielä ole huomannut että mielipiteet ja näkemykset ovat tässä maailmassa niukkuustavaraa vain aniharvoin.

Mutta kun lukee lyhyen tekstin tarkkaan huomaa kohdan "Kasvattajan vastuu säilyy aikuisella." Oikeastaan se vesittää koko tekstin sillä valta ja vastuu kuuluu yhteen. Aikuinen käsitteellä ei tässä yhteydessä ole mitään tekemistä iän kanssa sillä jopa vanhuksille puhutaan leperrellen kuin pikkulapselle. Aikuisella tarkoitetaan kai likimain psykokulttuurisen valtaeliitin jäsentä, mikä onkin varsin häilyvä käsite.

Kyse ei ole pelkästä lehtiartikkelista vaan laajemmasta ilmiöstä koko hallinnossa. Suomen perustuslain 2.luvun 6. pykälässä sanotaan "Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti." Kukahan sen kehitystason sitten määrittelee ja miten? Niimpä.

Sosiaalisysteemin "täysivaltainen lapsi" -käsitteellä kaiketi pyritään piilottautumaan lapsen selän taakse kun ollaan tekemässä vaikeita päätöksiä ja toisaalta kyse on eräänlaisesta johtamistavasta jolla päätös "myydään" lapselle, pientä lasta on helppo johdatella, mutta jos se myyminen ei onnistu, lapsen tahdon ylin jyrätään suoraan. Onhan se myös tehokas keino ohittaa lapsen vanhemmat lasta koskevassa päätöksenteossa, esimerkkinä taannoinen ihmiskoelakiesitys.

Tytöt ja itsetuhoisuus

Sosiaalidosenttien vuosikausia toistaman hokeman mukaan tyttöjen itsetuhoisuus on yleinen ja kokoajan kasvava ongelma. Itsetuhoisuudella tarkoitetaan itsemurhia ja viiltelyä.

Miten ihmeessä edes lievä itsetuhoisuus voisi olla yleinen ja kasvava ongelma jos kerran itsemurhat eivät? Itsetuhoisuus on käsitekummajainen. Itsemurhalla paetaan jotain mutta miten viiltelyllä voi mitään paeta? Ihmisellähän on itsesuojeluvaisto.

Mistähän tuo viiltelyhokema on oikein lähtöisin? Tekevälle sattuu. Mitenkähän ihmisen pitäisi elää jotta ei saisi eläessään yhtäkään haavaa ihoonsa? Onko sosialidosentilla käynyt mielessä että nuori tyttö on tarkka ulkonäöstään, pienikin ei-toivottu nyppy iholla on iso juttu, nyppyä poistaessa ollaan valmiit näkemään vaivaa ja kipua ja ottamaan riskejä. Ilmiö on ikivanha, ei siis minkään lehden tai yrityksen keksintö, vaikka kylläkin kaupallisesti hyödynnetty. Harvassa ovat ne ihmisen tarpeet joita ei joskus olisi kaupallistettu.

Tilastokeskuksen julkaisemat

itsemurhatilastot puhuvat puolestaan. (Sivu 18)

Naisten (kaiken ikäiset) itsemurhaluvut ovat kuitenkin pysyneet tarkastelujaksona (1970 - 2006) jokseenkin vakiona: 200 - 300 tapausta vuodessa. Se siitä yleisyydestä. Toisekseen eniten itsemurhia naisista tekevät keski-ikäiset eli 40 - 60 vuotiaat, nuoret ikäluokat vain hyvin vähän. Nuorten ikäluokkien (10 - 29) itsemurhakuolleisuus on pysynyt tarkastelujaksona (1997 - 2007) jokseenkin vakiona. Jos kerran 10 - 19 vuotiaat tytöt (noin 300 000 henkeä) tekevät vuosittain alle 20 itsemurhaa niin ikäryhmän itsemurhakuolleisuus on noin 0.006 %. Koko väestön kohdalla luvut ovat laskusuunnassa, noin tuhat itsemurhaa ja noin 0.02%.

Huomaatkaa että tilasto on julkaistu nimenomaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sivuilla. Sosiaalidosentit eivät siis joko osaa tai viitsi lukea tilastoista yhtikäs mitään tai sitten he levittävät virheellistä tietoa vastoin parempaa tietoaan eli valehtelevat. Miksi sitten toimittajat ottavat sosiaalidosentteja tv-ohjelmiensa studiovieraiksi asiantuntijan rooliin? Ilmeisesti tarkoitus on vain lietsoa hysteriaa tai sitten toimittajat eivät osaa, viitsi tai halua tehdä lähdekritiikkiä "asiantuntijoiden" suhteen, pelkkä sopiva habitus riittää. Mainitsemani tilastot eivät ole minkään luokan salaisuuksia vaan ihan julkista ja helposti saatavilla olevaa tietoa. Psykokultilla on siis tapana toistaa kuulemaansa kuin papukaija ilman että harjottaisi lähde- ja itsekritiikkiä.

Syytä olisi.

Lapsia ihmiskokeisiin?

Lapsiin kohdistuvia lääketieteellisiä kokeita koskevaa lainsäädäntöä ollaan muuttamassa. Lakiesitys sallisi kokeet ilman vanhempien suostumusta.

"Uudistus mahdollistaa myös alle 15-vuotiaisiin kohdistuvan tutkimuksen toteuttamisen ilman huoltajan erillistä suostumusta tai informointia silloin, kun lapsi kykenee ymmärtämään tutkimuksen ja tutkimustoimenpiteen merkityksen. Asiaa on arvioitava lapsen ja hänen kehitystasonsa sekä tutkimushankkeen kannalta. Arvioon vaikuttaisi paitsi lapsen ikä ja kehitystaso myös hänellä oleva sairaus sekä tutkimuksen laatu." (lakiesitys sivu 16 pykälä 8)

Muistin juuri tv-ohjelman helmikuulta 1999 (Neljän valtakunta, Nelonen) jossa toimittaja paheksui muuan järjestöä siitä että tämä järjestö kehoitti vanhempia kieltäytymään antamasta suostumustaan alaikäisen lapsensa lääketieteellisiin kokeisiin lastenpsykiatriassa. Julkinen rummutus asian tiimoilta on jatkunut jo pitkään. Vuonna 1998 valiteltiin että sairaalat potevat tietopulaa koskien lasten lääkintää (ajankohtaisohjelma 4U Nelonen).

Minusta lääketieteelliset kokeet ihmisellä on ilman ruusunpunaa sanottuna ihmiskokeita. Hyi kamala.

Nyt ei ole kyse LASTEN lääkinnästä vaan ihmiskokeista ylipäätään. Ne kokeet ei onnistu ilman ihmisiä. Toki kokeita on tehty ennenkin, lääketehtailla on joukko täysi-ikäisiä vapaaehtoisia koekaniineja testaamassa uusia tuotteita, sanoivat saavansa jonkinlaisen rahallisen korvauksen joka on sovittu salaisuudeksi.

Nyt siis täysi-ikäisiä koekaniineja ollaan korvaamassa alaikäisillä. Onhan lapselta helpompi saada suostumus moiseen ja taitaa tulla halvemmaksikin. Luultavasti ihmiskokeet on tarkoitus toteuttaa laitoksissa, erityisesti lastenpsykiatriassa. Tähän suuntaan viittaa lakialoitteen kohta "kehitystasosta" (tarkoittaa samanmielisyyttä psykologin kanssa).

Eikö kaikki mielisairaat sitten olekaan oikeustoimikelvottomia? Ei näytä olevan. Jos kerran oikeuspsykiatrian (vankimielisairaalan) potilaat ovat oikeustoimikelpoisia tämän asian suhteen niin miksei sitten lapsipotilaatkin (alle 15 vuotiaat). Oikeuspsykiatrian potilas "on määrätty oikeuspsykiatriseen hoitoon rikosoikeudellisen seuraamuksen sijasta mielisairaudesta johtuvan syyntakeettomuuden vuoksi." ... "Yleensä oikeuspsykiatriset potilaat eivät ole siten vajaakykyisiä, että tutkimusta koskeva suostumus pitäisi pyytää heidän lähiomaiseltaan, läheiseltään tai lailliselta edustajaltaan." (lakiesitys sivu 17 pykälä 10)

Toisinkuin oikeuspsykiatriassa, lastenpsykiatriassa lapsi voi olla sairaalassa pitkiäkin aikoja ilman diagnoosia siis pelkästään tutkimuksissa.

Lakiesityksen yksi tarkoitus on siis yksinkertaistaa ihmiskoelupakäytäntöä siten että lapsen saisi kokeeseen niin ettei enää tarvitsisi kiristää vanhempia huostaanotolla suostumuksen saamiseksi. Lakiesityksen taustalla on lääketeollisuuden, erityisesti psyykelääketeollisuuden voimakas kasvu viime vuosina.

Lakiesitys. Viitatut kohdat löytyvät sivulta 17 pykälistä 8 ja 10.

Kuollut systeemin luvalla

Vanhemmat ikäluokat varmaankin muistavat vielä keskiolutpullon kyljestä tekstin: "Valmistettu alkon luvalla". Juopottelu oli pahasta paitsi jos se tapahtui alkon kontrollissa. Pikkutarkasta ja niuhottavasta kontrollista huolimatta silloinen alkoholin käyttö oli noin yleisesti ottaen agressiivista ja häiritsevää. Häiriöitä pyrittiin estämään kontrollilla mutta usein tulos oli päinvastainen. Alkoholi on ollut keskuudessamme iät ja ajat, siitä on kieltämättä omat haittansa ja häiriönsä. Kukaan ei kuitenkaan käytä alkoholia turvaamaan omaa keskeytymätöntä häiriön tuotantoaan.

Nyt kuolemasta ollaan tekemässä samanlainen vallankäytön väline, tosin voimakkaampi sillä päätös elämästä ja kuolemasta on suurinta mahdollista vallankäyttöä yksilöä kohtaan.

Nyt armokuolemaa ollaan laillistamassa. Asiaan liittyy pieni mutta: Suuri osa mahdollisesta kohderyhmästä eli laitosasukeista ei ole täysvaltaisia kansalaisia. Kuka silloin tekee päätöksen? Ilmeisesti edunvalvoja tai muu viranomainen linjanaan "potilaan etu" joka voi tarkoittaa ihan mitä tahansa.

Aina kun joku avohoitopotilas, vanhus tai muuten sosiaalisysteemin leimaama kuolee laitoksen ulkopuolella, on se sosiaalidosentin mukaan heitteillejättö tai muuten skandaali joka muka todistaa laitospaikkojen puutteen. Lääketieteen mukaan elämä on kuolemaan johtava sairaus. Tätä sairautta sitten pyritään hoitamaan laitoksessa pois mutta usein laitoshoito vain jouduttaa kuolemaa ja vie elämänlaadun.

Eikö ihmisillä olekaan lupaa kuolla? Sosiaalisysteemi siis markkinoi palvelujaan sillä että se tekee toimenpiteitten kohteista kuolemattomia kunhan vain sosiaalisysteemi saa äärettömät resurssit. Ovela keino kupata verorahoja ihmisten tyhmyyteen vetoamalla.

Nykyihmiselle kuolema on niin vieras asia ettei hän osaa suhtautua siihen järkevästi. Eihän nyt kuolemantapauksesta (varsinkaan vanhan tai sairaan) kannata tehdä noin suurta syyllisyydentuntoista numeroa. Kuolema on osa elämää. Elämän lainalaisuudet pysyvät voimassa onpa yhteiskunta missä tilassa tahansa.

Mutta jos kuolemantapaus sattui laitoksessa, siis sosiaalisysteemin kontrollissa, siitä ollaan hiljaa vaikka siihen liittyisi selvä rikosepäily, näinhän kävi insuliinisurmien kohdalla. Eipä ollut sosiaalidosentteja julkilausumia antamassa vaikka yleensä nämä haaskalinnut ovat heti paikalla kun veri roiskuu.

Siis kuollakaan ei saa enää ilman sosiaalisysteemin kontrollia.

Miksi vanhus on äreä

Laitoksessa kaikkia vanhuksia kohdellaan tasan yhtä huonosti riippumatta heidän elämäntaipaleestaan. Vanhaintalo on lääketieteellinen laitos ja psykologiassa vanhukset kuuluvat leimattujen luokkaan, eli heitä "pitää" tarkastella tietynlaiset suomut silmillä. He eivät ole enää vuorineuvoksia tai linnakundeja vaan pelkkiä vanhuksia. Tämäkö on sitä laissa tarkoitettua vanhusten tasa-arvoa? Mitä mieltä itse olisit vastaavassa tilanteessa?

Vanhus on koko elämänsä ajan tottunut saamaan sosiaalisen ja yhteiskunnallisen asemansa mukaista kohtelua ja uskoo ansaitsevansa sitä myös vanhana. Nyt se kaikki hieno ura, ansiot ja meriitit onkin heitetty roskakoriin pelkällä kädenheilautuksella. Äreydellä yritetään saada korjausta asiaan. Kun hän ei sitä vaatimuksestaan huolimatta laitoksessa saakaan hän tuntee lopulta toivottomuutta ja alkaa kuihtua pois. Huonomuistisuus pahentaa ja pitkittää tilannetta. Osa vanhuksista tietää nämä epäkohdat ja vakavaraisimmat heistä ostavat palvelut omilla rahoillaan.

Vanhuuteen useimmiten liittyy sosiaalisen aseman lasku joka johtuu vanhuuden mukanaan tuomasta heikkoudesta. Sosiaalinen asema pitää aina ottaa, sitä ei koskaan anneta. Sosiaalitärähtänyt varsinkaan ei kovin helposti päästä vanhusta niskansa päälle. Ennen psykokulttuutia vanhus säilytti sosiaalisen asemansa melko pitkään.

Äreyttä pidetään vanhuksen omana ongelmana jota hoidetaan psyykelääkkein, mikä entisestään lisää syytä äreyteen. Raportin mukaan hoito ei ole hyvää, sanokoot tutkimukset mitä hyvänsä. Jos joidenkin mukaan hoidon epäkohdat ovat VAIN pelkkä sivuseikka niin mikä on sitten se pääasia? Kaikkitietämiseen perustuva vallankäyttökö?

Vanhusten toimintakykyä aliarvioidaan

Vanhuskohussa on ollut esillä lähinnä hoidon laatu. Hyvä että edes sekin mutta kohu on peittänyt alleen lääkäreitten helmasynnin eli potilaan toimintakyvyn tahallisen aliarvioinnin, mikä lienee tarkoituskin.

Lukuisia ovat ne "taavi tavalliset" joilla ensin meni kaikki hyvin ja huominenkin hymyili, mutta sitten joku lähipiirin sosiaalihöyrähtänyt sai päähänsä jotain oikein hölmöä, vanhus (jopa työssäkäyvä) leimataan dementoituneeksi, joka ei enää selviä yksin. Paha vain että vanhustenhuollosta vastaavat viranomaiset ovat samaa tasoa. Seuraavaksi tälle "vanhukselle" (ei tarvitse olla edes seitsemänkymppinen) omainen alkaa puhua vanhainkotiin muutosta, mikäli vanhusta ei pystytä puhumaan ympäri hänet viedään sinne puoliväkisin. Laitoksessa vanhus sitten jonkun hölynpöly-tutkimuksen avulla määritetään dementikoksi ja laitetaan lääkitykseen, vaippoihin ja sänkyyn makaamaan. Näissä oloissa tervekin vanhus kuihtuu pian pois, mutta sehän ei kaikkitietävän lääkärin mukaan tietenkään johdu hoidosta vaan siitä että hoito ei alkanut riittävän aikaisin!.

Radiossa (YLE Radio Suomi klo 8) kerrottiin että vanhusten itsemurhat ovat yleisiä ja syiksi mainittiin kivut, yksinäisyys ja haluttomuus olla toisille taakka. Mainitsematta jäi että yksi syy voisi olla haluttomuus joutua laitosolosuhteisiin. Että sellainen tutkimus ja tähän ajankohtaan. Systeemillä ei näytä olevan halua ja kykyä muuttua.

Vanhuksen kuolema ei häiritse systeemin toimintaa sillä vain pieni osa vanhuksista asuu laitoksissa ja valtaosa kotonaan. Vanhukset eivät siis ihan heti lopu kesken ja vaikka joskus loppuisikin niin ei hätää leimataan silloin vaikka 15 vuotias vanhukseksi.

Systeemi kannattaa laitosyhteiskuntaa koska sitä vastustetaan, halutaan olla oikeassa hintaan mihin hyvänsä.

Toimittaja Hannu Karpo kertoi joskus vuosia sitten ohjelmassaan saaneensa sosiaali- ja terveysministeriöltä toivomuksen ettei hän käsittelisi eräitä ministeriön hallinnonalaan liittyviä viranomaismenettelyjä sillä "se häiritsee heidän työrauhaansa". Epäilen että näitä kirjeitä on saanut moni muukin toimittaja sillä toimittajat ovat haluttomia käsittelemään sen hallinnonalan epäkohtia.

Vanhustenhuollon epäkohdat ovat olleet pitkään tiedossa (laillisuusvalvojien raportit) mutta ne julkaistiin vasta nyt ilmeisesti siksi että ne olisivat tulleet julki muutenkin ja haluttiin että kunnia siitä menisi laillisuusvalvojille eikä jollekin inhokkitoimittajalle.

Vanhukset ovat rahasampo kunnille

Laitoksissa on liikaa vanhuksia hoitajaan kohden, sanotaan Lääninhallitusten raporteissa. Mutta se ei johdu siitä että hoitajia tai laitospaikkoja olisi liian vähän vaan siitä että laitoksiin otetaan liikaa vanhuksia.

Liekö kyse siitä että kunta saa jokaista laitoshoidossa olevaa vanhusta kohden huomattavat valtionosuudet. Kotona omin voimin seisovasta vanhuksesta kunta ei saa mitään. Valtionosuus on kunnan valtiolta saama tukiainen eli rahasumma jonka kunta saa jokaista hoitopäivää tms. kohti. Valtionosuudet eivät ole läheskään aina korvamerkittyjä eli kunta voi käyttää ne muuhunkin kuin alkuperäiseen tarkoitukseen. Valtionosuuksien osuus kunnan tuloista on usein jopa yli puolet, loput tulee lähinnä kunnallisverotuksella. Nyt Eduskunta on antamassa lisää määrärahoja vanhuslaitoksille. Kaikki valtion raha menee kunnille valtionosuuksina sillä vanhustenhoito on kunnan asia. Asia on tuttu asiasta päättäville kansanedustajille ja ministereille ovathan he useimmiten tulleet politiikkaan kuntien kautta.

Hoidon toteuttaa joko kunta itse, kuntainliitto tai yksityinen mutta kunta maksaa ne samat kulut ja saa ne samat valtionosuudet. Kun hoidon toteuttaa yksityinen yritys, on se rahasampo myös omistajilleen. Kunnan virkamiehiä koskevat palkkataulukot mutta liikevoitolle ei ole teoreettista ylärajaa. Sosiaalitoimea ei koske samat kilpailutussäännöt kuin muita aloja. Yksityisen laitoksen (yrityksen) rahankäytön valvonta on omistajien asia. Tämä taas helpottaa esim. vaalirahoituksen antamista.

Onko mitään hoitojonoja olemassakaan? Jos sossu päättää että joku vanhus lähtee laitokseen, niin vanhus lähtee vaikka alta aikayksikön ja toisaalta jos sossu päättää että joku vanhus ei saa laitospaikkaa niin vanhus ei saa hoitopaikkaa vaikka jonottaisi sata vuotta, siitä yksinkertaisesta syystä että vanhus on jonossa joka ei etene.

Olipa laitoksen määrällinen kyky hoitaa vanhuksia mikä tahansa niin sen määrän päälle tulee aina se x prosenttia ylimääräisiä vanhuksia. Liiallinen hoitopaikkojen määrä johtaa siihen että laitokseen laitetaan täysin toimintakykyisiä vanhuksia vaikka ihan pelkän asunto-ongelman vuoksi, esim. ei voinut jäädä entiseen asuntoonsa tulipalon vuoksi.

Tämäntapainen kapasiteettiongelma on yleinen muissakin laitoksissa.

Virkailijoille ei ole oikeaa ja väärää on vain systeemi ja sen pitää pyöriä ja se ei pyöri ellei laitoksiin saada riittävää määrää vanhuksia.

Vanhustenhuolto

Viikon lehdet ovat raportoineet vanhustenhoidossa olevista epäkohdista:

http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2009/09/laaninhallitukset_vanhustenhoidossa_paljon_puutteita_985216.html

Vanhustenhuollossa on ollut pahoja epäkohtia jo pitkään ja kaikki merkittavät politiikot ovat antaneet menolle hiljaisen tukensa mutta sitä ei suuri osa kansasta halua uskoa. Isokenkäiset ovat asian johdosta pahoillaan vain siksi koska asia on nyt julki ja sitä ei voi enää kiistää. He eivät ole pahoillaan siksi että vanhuksia on kohdeltu kaltoin.

Politiikkojen on sitten turha ryhtyä hurskastelemaan asian johdosta. Vanhustenhuollossa on ollut epäkohtia jo pitkään ja laillisuusvalvojat (eduskunnan oikeusasiamies, oikeuskansleri, ymv) ovat raportoineet niistä jo vuosia julkisissa raporteissaan jotka ovat netin kautta luettavissa.

Karvahattulähetystöt ovat ravanneet Eduskunnassa ja ministerien pakeilla yhtenään jo ties kuinka kauan. Heidät on saatu tiskiltä pois rasittamasta lupaamalla tyhjää. Yleensä sosiaaliministeri pyytää karvahattulähetystöä ottamaan häneen henkilökohtaisesti yhteyttä, kuten on tehnyt hänen edeltäjänsäkin mutta ilman mitään tuloksia. Näin kävi mm. Suomen nälkää näkevien yhdistykselle vuonna 1995. Politiikot hyödyntävät karvahattulähetystöjen romanttisia päähänpiinttymiä politiikoista, "eihän se meidän puolue nyt sellainen voi olla eikä varsinkaan se meidän kylän politiikko, kyllä vian on oltava jossain muualla". Jos yksikin merkittävä poliitikko olisi muutoksen kannattaja, asiasta olisi keskusteltu politiikassa jo kauan sitten.

Miksi politiikot elämöivät nyt tällä asialla mutta olivat ihan hiljaa insuliinisurmien ja Kuttula-kohun aikaan? Ei politiikoilla ole mitään intoa keskustella näistä asioista. Kun asiasta ei kerran kyetty tyystin vaikenemaan niin sitten ollaan keskustelevinaan jotta hyväuskoinen kansa olisi tyytyväinen kun luulee politiikkojen tekevän jotain. Mitään ei tietenkään ole tarkoitus tehdä mutta se tulee useimmiten ilmi vasta sitten kun kansalainen on jo unohtanut asian, tai niin systeemi ainakin toivoo tapahtuvan. Pelkäämpä pahoin että tulokset ovat korkeintaan näyttäviä mutta näennäisiä.

Suurin osa merkittävistä politiikoista kuuluu ns. kuntapuolueeseen eli ovat entisiä kunnan virkamiehiä (myös vanhustenhuollossa olevia), koska virat jaetaan poliittisin perustein. Ei kukaan merkittävä politiikko voi antaa vanhusten epäasialliselle kohtelulle julkista, avointa ja suoraa tukea. Sehän olisi poliittinen itsemurha. Väärinkäytöksiin syyllistyneetkään eivät missään nimessä halua politiikoilta tukea teoilleen julkisesti, avoimesti ja suoraan. Sehän olisi väärinkäytösten julkinen tunnustus ja samalla rahvaalle tunnustettaisiin että myös poliittinen systeemi on läpimätä. Sehän olisi askel kohti muutosta jota systeemi ei halua. Siksi tuki annetaan epäsuoraan laiminlyömällä valvonta ja säätämällä lait sellaiseksi ettei väärinkäytöksistä joudu vastuuseen. Myös vaalitilaisuuksissa tapahtuva sosialiseeraaminen on tulkittavissa virkarikosten suojeluksi, inhimillisyydestä on turha puhua jos puhuu kuin insuliinisurmaaja.

Miksei vanhuksia sitten arvosteta? Onko niin että politiikot kunnioittavat vain heitä jotka osaavat lyödä takaisin ja kovaa? Sidottu ja lääkitty vanhus ei lyö takaisin.

Ongelmien syyksi on väitetty lamasta johtuvaa resurssipulaa. Haiskahtaa selittämiselle. Lama varmaankin on kautta aikojen pakottanut nk. normaaleja katsomaan vanhuksia psykologisten suomujen läpi. Laitoksissa käytetään paljon psyykelääkkeitä, lähinnä rauhoittavia, koska tietty mielisairausideologia on vallinnut laitoksissa jo pitkään. Kaikki vanhusten vähänkin ei-toivottu käyttäytyminen (ulospäin näkyvä teko) on pyritty leimaamaan mielisairauden oireeksi, sillä psykologiassa asukkien elämän ennakointi pyritään maksimoimaan. Miten lähes lähes liikuntakyvytön vanhus voi olla kenellekään minkäänlainen uhka? Asiaan liittyviä uutisia lukiessa huomaa että kuinka samanlaisia ovatkaan laitosväkivallan piirteet erilaisissa laitoksissa, aina aluksi laitosväkivallan uhri on leimattu toisenlaiseksi psykologisoimalla persoona.

Valhe, emävalhe, tilasto

Tilastot ovat propagandassa oma totuudenvääristelykeinonsa. Tilastoihin luotetaan sokeasti koska ne sisältävät lukuja. Maallikot pitävät lukuja tarkkoina, luotettavina ja puolueettomina; sanovat "tietysti se on noin kun kerran laskutoimitukset on tehty oikein". Ei tiedetä ja ymmärretä mihin käytetyt luvut perustuvat. Tilastointitapa, otoksen koko ja otoksen edustavuus olisi hyvä tutkia. Tilastointi soveltuu lähinnä usein tapahtuvien tapahtumien tutkimiseen, harvinaisten tapahtumien tilastointiin vaikuttaa liiaksi yksittäisen tapauksen vaikutus. Useimmissa tapauksissa ei ole olemassa yhtä ainutta ehdottoman oikeaa tapaa tilastoida jotain asiaa. Törkeinpiä tapoja luoda tilastoharha on muuttaa tilastointitapaa kesken tarkastelujakson mainitsematta siitä tuloksessa. Varsin usein vallitsee ristiriita tilastointitavan ja suuren yleisön olettaman tilastointitavan välillä.

Sanonnan mukaan: "Valhe, emävalhe, tilasto". Tietysti tilastoilla on oikeinkäytettynä hyvätkin puolensa, ne kertovat laajasta ja kirjavasta tietomassasta muutaman selkeän tunnusluvun eli näyttävät metsän puilta. Tilastollista analyysiä käytetään liian usein aivan vääriin tarkoituksiin. Tilastot ovat parhaimmillaan kun tutkitaan asioita joita voi ilmaista numeroin. Fysiikan suureita (lämpötila, pituus, paino, aika jne.) tai talouden numeroita eli rahaa on helppoa ja luotettavaa mitata numeroin. (Henkirikos-)tilastoihin olisikin hyvä viitata kun sosiaalidosentit lietsovat yleistä joukkohysteriaan nostamalla esiin yksittäistapaus ja tekemällä siitä yleistys, esimerkkinä tällä vuosikymmenellä tapahtuneet huomiota herättäneet henkirikokset.

Galluppien eli mielipidetilastojen epäluotettavuus johtuu johdattelevista kysymyksistä ja haastateltavien ailahtavuudesta. Ihminen voi muuttaa mielipidettään jopa kolmasti sekunnissa. Gallupin tulokset voi myös ymmärtää väärin. Vaikka gallupin mukaan ihmiset tuntevat turvattomuutta lisääntyneen väkivallan vuoksi se ei tarkoita sitä että heillä olisi syytä tunteta turvattomuutta väkivallan vuoksi tai että väkivalta olisi lisääntynyt vaikka gallupin julkaisemisella ehkä yritetään rohkaista ihmisiä puhumaan peloistaan julkisesti jotta turvattomuuden tunne lisääntyisi jotta taas psykosektori voisi vaatia lisää määrärahoja. Ihmisillä on taipumus välttää kylähullun leimaa myötäilemällä "yleistä" mielipidettä.

Mielenterveystilastot ovat noin yleisesti ottaen ongelmallisia. Ihmisen mielentilaa on mahdotonta mitata numeroin tarkasti ja niin että numerot kertoisivat vain kohteestaan eikä havainnoitsijasta. Psykiatrian tilastot kertovat luotettavasti lähinnä sairaansijojen, erilaisten diagnoosien yms. lukumäärän. Psykiatriset tilastot väestön mielentilasta ja mielenterveydestä ovat siten varsin epäluotettavia. Törkeimmissä tapauksissa tilasto on tekaistu osittain tai jopa kokonaan.

Vaikka tieteellinen ja tieteelliseltä vaikuttava tutkimus ei olekaan niin luotettavaa kuin maallikot luulevat, ei tiedettä pidä korvata epätieteellisellä ns. kahvinporotutkimuksella. Kaikilla lausunnonantajilla on omat motiivinsa lausunnoilleen ja sidosryhmänsä joista he ovat riippuvaisia. Kaikkiin kysymyksiin vain ei ole olemassakaan niin luotettavia, selkeitä ja yksinkertaisia vastauksia kuin maallikot kaipaavat. Ei auta muuta kuin käyttää omaa arviointikykyään, niin vaikeaa kuin se onkin.

Menee se viisaskin vipuun

Psykosektorin toimijat pyrkivät saamaan lausunnoistaan mahdollisimman uskottavia (kaikkien mahdollisten lausunnon vastustajien silmissä) mikä on aivan eri asia kuin pyrkimys totuuteen. Äkkiä vilkaisten väitteen uskottavuus on sama kuin totuus, mutta tarkemmin katsottuna ne ovat kuitenkin aivan eri asiat. Epäuskottavakin väite voi olla tosi tai päinvastoin. Psykosektorin levittämä orwelilainen uuskieli on määritellyt sanojen merkityksen uudelleen joten totuudella tarkoitan aistihavaintoja ja niistä tehtyjä loogisia syy-seuraus johtopäätöksiä, totuus ei siis riipu havaitsijan arvomaailmasta. Totuus on ikuista ja universaalia, ei muotivirtauksista riippuvaa. Totuus ei ota kantaa arvokysymyksiin, vaan ainoastaan siihen miten asiat ovat, ei siihen mitä pitäisi tehdä.

Psykiatrian uskottavuus ei perustu koeteltuun totuuteen tai johonkin huikean nerokkaaseen petokseen vaan se käyttää hyväkseen ihmisten uskomatonta hyväuskoisuutta. Otetaampa esimerkki. Kaikkihan sanovat että mainosten väitteet ovat typeriä ja sanovat etteivät usko niihin mutta mainosviesti kuitenkin on uskottava ainakin monien silmissä koska se lisää tavaran myyntiä. Jokuhan ne tavarat aina ostaa. Mainoksethan erottuvat artikkeleista ja ohjelmista ja pääosa yleisöstä tietää mainostajan kaupalliset tarkoitusperät, tarkoitusperät jopa myönnetään julkisesti. Niin vain avoin ja räikeä valhe uppoaa itseään järkevänä pitävään yleisöön. Mainoksen teho perustuu etupäässä toistoon. Mainonnalla pyritään vaikuttamaan "yleiseen mielipiteeseen"(mitä se sitten onkaan), joka on vain huutoäänestyksen tulos joka määräytyy pienen ja äänekkään vähemmistön (mainostaja) mukaan. Mainonta ei vetoakaan yleisön järkeen vaan haluihin, toiveisiin ja pelkoihin. Kyse on siis vaikutelmanhallinnasta. Tunteet ovat se joka sanoo viimeisen sanan käyttäytymisessä, ei suinkaan järki, olipa ihminen miten koulutettu tahansa, tämän mainostajat tietävät erittäin hyvin. Mainontakin on tavallaan propagandaa (englannin kielessä propaganda voi tarkoittaa joko mainontaa tai propagandaa) mutta mainonnalla on puhtaan kaupalliset tavoitteet toisin kuin varsinaisella propagandalla on tavoitteena vallan kahminta ja säilyttäminen omaa uskottavuutta lisäämällä. Mainonta on avointa mutta propaganda on usein naamioitu puolueettomaksi tiedoksi, tosin vaihtelevalla menestyksellä.

Miten yleisö voisi torjua psykiatrian propagandan kun se ei pysty torjumaan mainontaakaan? Ostospäätökset vain perustellaan näennäisen järkevillä perusteilla sillä psykologian mukaan terve ihminen ei ole muiden johdateltavissa kun taas helposti johdateltavaa pidetään oikeustoimikelvottomana ja holhouksen tarpeessa olevana. Psykologian normit siis velvoittavat ihmisen esittämään läpikotaisin arvostelukykyistä, järkevää ja itsenäiseen ajatteluun kykenevää vaikka sitä ei kukaan oikeasti olekaan. Kuka sitten päättääkään (tavallisen) ihmisen asioista kun hän itse ei olekaan niin arvostelukykyinen?

"Menee se viisaskin vipuun", kuuluu vanha suomalainen sananlasku.

Nuoriso ei voi pahoin

Sosiaalidosentit suorastaan kilpailevat keskenään kuka julkaisee kaikista yliampuvimman tilaston kansan pahoinvoinnista. Heidän tutkimusten mukaan iso osa kansasta on hulluja, hulttioita ja vammaisia. Silloinhan kadut olisivat täynnä nälkään kuolleita lapsia ja koko yhteiskunta olisi kaaoksessa kun kukaan ei olisi asioita hoitamassa. Kuitenkin elämme keskellä vaurasta, kehittynyttä ja sivistynyttä länttä vaikka luonnonolosuhteet ovatkin haastavat. Lisäksi tekninen kehitys on nykyään nopeampaa kuin koskaan. Miksi näin?

Evoluutio karsii pois väestöaineksen joka ei pysty tai viitsi huolehtia itsestään ja jälkeläisistään. Näin on ollut aina. Siksi huono väestöaines on aina ollut marginaalista osuudeltaan. Kaupungistuminen ja teollistuminen ovat vielä varsin uusia ilmiöitä eivätkä ne ole vielä ehtineet vaikuttaa evoluutioon koska evoluutio on hidas prosessi. Toisekseen ihminen on aikojen saatossa elänyt hyvinkin erilaisissa olosuhteissa ja sopeutunut aina.

Nyt tietysti joku sosiaalidosentti sanoo että "pieni osa nuorisosta voi yhä pahemmin". Mainitsematta jäi että kyse on huumeitten käyttäjistä (Hannu Lauerma TV2:n Pressiklubissa). Kieltämättä huumeet ovat yleistyneet viime vuosikymmeninä. Epämääräisillä vihjauksilla ja osatotuuksilla voi kuka vain rakennella ties mitä maailmanlopun ennustuksia. Sosiaalidosenttiin uskovat sitten selittävät kukin omalla tavallaan mitä se "pahoinvoiva" tarkoittaa, syntyy ristiriitaisten käsitysten sekasotku kun velvollisuus väitteen oikeaksi todistamisesta on siirtynyt väittäjältä kuulijalle.

Älä usko tieteellistä tutkimusta

Nykyajan länsimainen ihminen arvostaa järkeä ja tiedettä. Nykyajan ihminen ei itse tiedettä kuitenkaan kykene ymmärtämään, siksipä tieteen ja tässä tapauksessa lääketieteen ymmärtäminen on jätetty auktoriteettien (lääkärien) tehtäväksi. (Lääke-) tieteestä onkin tullut eräänlainen uusi uskonto ja lääkäreistä eräänlainen papisto, erityisesti tämä pätee psykiatriaan. Silloin tiede on muuttunut irvikuvakseen eli tieteeksi naamioiduksi auktoriteettiuskoksi. Tieteessähän ei ainakaan pitäisi olla auktoriteetteja. Nopeiden, helppojen ja yksinkertaisten totuuksien etsijät ovat ottaneet tieteen keppihevosekseen. Tiede, erityisesti lääketiede ja psykiatria siinä sivussa on jo yliarvostettua. Eliniän pidentyminen ja elämänlaadun nousu sairauksien vähetessä on laskettu yksinomaan lääketieteen ansioksi, unohtaen että ne johtuvat suurelta osin elintason noususta, johon lääketieteellä ei ole osaa eikä arpaa. Jyrkkien toimenpiteiden kuten pakkohoidon oikeutus tarvitsee perusteita jotka ovat ainakin "yleisen mielipiteen" mukaan ehdottoman tosia.

Tieteen totuudet eivät olekaan ehdottomia ja lopullisia, vaan aika moni aikanaan laajasti lopullisena totuutena pidetty väittämä onkin myöhemmin osoitettu vääräksi. Tiede on kuitenkin itseään korjaavaa, toisin kuin taikausko. Toki tieteellinen väittämä voidaan osoittaa virheelliseksi mutta se tietysti edellyttää laajaa tieteellistä perehtymistä asiaan, mikä on maallikolta liikaa vaadittu. Varsin tavallista onkin että psykologisessä propagandassa viitataan tieteellisiin tutkimuksiin. Aina ei ole kyse edes tutkimuksesta, vaan viranomaismietinnöstä tai jopa opinnäytetyöstä joka on osa yliopistossa suoritettavaa tutkintoa. Mikä se sellainen tutkimus on jos "tutkijalla" ei ole edes tieteellistä pätevyyttä? Tärkeintä onkin lausunnonantajan sopiva habitus ja mainittu asema voi olla hyvinkin muodollinen. Runsas sivistyssanojen ja tieteellisen sanaston käyttö on tehokas keino luoda itsestään viisas ja tieteellinen vaikutelma vaikka ei tietäisikään asiasta yhtään mitään, tätä keinoa käyttävät huijarit ja ns. diletantit eli näennäisviisaat. Vankimielisairaalan ylilääkäri Hannu Lauerma kertoo huijareista "esimerkin oman alansa liepeiltä.

– Kaikenkarvaisilla kursseilla koulutetut näennäisterapeutit tekeytyvät päteviksi vilauttamalla puheessaan sanan kvanttiteoria tai kertomalla toimineensa poliisin asiantuntijana. Se ei todista pätevyydestä mitään, kahdesta syystä. Ensinnäkin tarina voi olla osin tai kokonaan keksitty, toiseksi poliisin asiantuntijoina saattaa tietyissä tilanteissa tilapäisesti toimia hyvinkin monenkirjavia henkilöitä. Huijarit luovat itselleen mainetta toistamalla tällaisia asioita ja rakentavat ”pätevyyttään” näin saavutetun maineen varaan."(Tiede 9/2005)

Kaikki opinnäytetyön väittämät eivät aina ole tosia, jopa tieteelliset mitat täyttävä tutkimus voi perustua väittämiin jotka on osoitettu vääriksi tai ovat muuten vanhentuneita. Yliopistossa voidaan väitöskirja hyväksyä alimmalla Approbatur arvosanalla vaikka "Työssä on vakavia puutteita, mutta se täyttää sekä tiedekunnan määritelmän väitöskirjoille että eettiset normit.", "Väitöskirjassa nimensä mukaisesti väitetään jotakin jollakin perusteella. Tiedekunnan hyväksymän määritelmän mukaan ”väitöskirja on omaan itsenäiseen tutkimukseen perustuva, uutta tieteellistä tietoa sisältävä yhtenäinen esitys”. Tutkimuksen on oltava tieteellisesti rehellistä ja täytettävä tutkimuseettiset normit dokumentoinnissa, viittauksissa, suhteessa muihin tutkimuksiin ja mahdollisissa koeasetelmissa. (ks. Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausten käsitteleminen, Tutkimuseettinen neuvottelukunta 2002.)"(Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta 29.5.2006/5§) Lähde: http://www.helsinki.fi/hum/tutkimus/jatko-opinnot/asteikko290506.pdf

On siis huomattava että väitöskirjan tulee sisältää uutta tieteellistä tietoa mutta missään ei sanota että jokaisen esitetyn eri väittämän tulisi olla aukottomasti perusteltu ja todisteltu. Aukottoman perustelun ja todistelun vaatimus on tietysti kohtuuton koska tutkimus voi olla hyvinkin laaja ja mutkikas.

Yksittäiseen tutkimukseen viittaamalla voidaan saada uskottavuutta mille tahansa väitteelle kun unohdetaan muut samaa asiaa koskevat tutkimukset, harvassa ovat ne väitteet josta tiedemaailma on yksimielinen. Tämä tietysti koskee lähinnä humanistisia tieteitä (ihmistieteet), ei niinkään luonnontieteitä. Myöskään viittaaminen useisiin tutkimuksiin ei auta mitään, sillä totuus ei ole huutoäänestyksen tulos. Valitsemalla vain sopivia tuloksia/tutkimuksia siteerattavaksi saadaan asia näyttämään miltä hyvänsä. Tutkimustuloksia voidaan manipuloida myös sopivalla kysymyksenasettelulla, kärjistäen tiede on kuin pieni lapsi, se vastaa niinkuin kysytään.

Juhlapuheiden mukaan tiede on puolueetonta ja vilpitöntä totuuden etsintää, mutta tutkija on riippuvainen tutkimuksen rahoittajasta ja muista yhteistyökumppaneista eli loppujen lopuksi tieteellä on taipumus toimia kulloisenkin vallitsevan valtarakenteiden ehdoilla. Tutkijan haastavin tehtävä on löytää apurahojen maksaja, tutkijoita ja tutkijoiksi pyrkiviä on kyllä riittämiin. Kilpailulla on taipumus karsia kriittiset äänenpainot. Rahoittaja on usein yritys (esim. lääkevalmistaja) tai viranomainen, eli sen lauluja laulat jonka soppaa syöt. Tavallisesti tutkimusrahoitus tulee jonkin lääkevalmistajan valvoman säätiön tai yhdistyksen kautta jotta sen alkuperä ei paistaisi niin räikeästi. Joskus lääkevalmistaja tilaa tutkijalta tutkimuksen jonka mukaan sen valmistama lääke onkin terveydelle haitallinen tai tehoton, näin siksi että lääkkeen patentti on menossa umpeen ja sen halpakopiot söisivät saman valmistajan uuden vastaavan lääkkeen markkinoita. Lääketehdas on liikevoittoa tavoitteleva yritys, ei mikään pyyteetön hyväntekijä. On ihan normaalia ja hyväksyttävää että lääkäri osallistuu uuden lääkkeen tuotekehittelyyn mutta tuotekehittelyä ei pidä sekoittaa puolueettomaan tieteelliseen tutkimukseen. Mikä velvoittaa jotain tiettyä sairaalaa tai tiettyä lääkäriä olemaan yhteistyössä jonkun tietyn tutkijan kanssa tutkimuksen läpiviemiseksi? Mikäli kriittinen tutkija löytäisikin yhteistyökumppanin terveydenhuollosta, jää yhteistyökumppani helposti kollegoidensa eristämäksi ja tutkimus tyssää siihen, samalla tyssää helposti myös tutkijan ura. Kriittisen tutkimuksen suorittaminen pelkästään yliopiston sisällä on myös vaikeaa, sillä yliopistossa on paljon samoja ihmisiä kuin sairaaloissa. Toiseksi tieteellinen tutkimus ilman potilasaineistoa on aika vaikeaa. Lääkärin tutkinto suoritetaan yliopistossa. Kriittinen opiskelija on huonossa asemassa työmarkkinoilla valmistuttuaan. Se ei kannusta kriittisyyteen. Yliopisto jakautuu tiedealakohtaisiin oppituoleihin joita professorit johtavat, moni professori on johtavassa asemassa oleva sairaalan lääkäri. Yliopiston johtokunta koostuu professoreista, tutkijoista, opiskelijoista ja politiikoista. Lääketeollisuus, yliopistot ja terveydenhuolto ovat siis tiukasti toisiinsa sidoksissa olevia ja samoja ihmisiä sisältäviä organisaatioita. Psykiatriaan liittyvä tieteellinen tutkimus tapahtuu siis pitkälti rahan ja viranomaiskoneiston ehdoilla ja hyväksi. Että se siitä puolueettomasta totuudesta.

Hullun rooli

Hullun rooli on psykokulttuurin versio uhri-identiteetistä. Hullun roolissa uhriasema perustuu toisenlaisen poikkeavaan käyttäytymiseen tai ymmärtäjien haluun nähdä käyttäytyminen poikkeavana. Hullun roolissa asianomainen itse pitää itseään poikkeavana mutta hullun leimassa taas muut pitävät asianomaista poikkeavana. Kehitysvammaisen rooli on hyvin lähellä hullun roolia. Molemmissa tapauksissa ymmärtäjät pyrkivät selittämään poikkeavan käytöksen psykologisin opinkappalein. Sairaus on se sumu jonka läpi hullun persoonaa katsotaan ja se akseli jonka ympäri hullun ja lähipiirinsä elämä pyörii. Jos hullun käytöstä katsotaan objektiivisesti, ei käytös ole läheskään aina poikkeavaa. Perusteet hulluksi leimaamiselle haetaan tarvittaessa vaikka väkisin. Monasti hullu pyrkii ihan tahallaan herättämään huomiota poikkeavalla käytöksellään.

Hullun rooli keskeisiä piirteitä:
-a:"tässä ollaan nyt sairaita ja meillä on siihen oikeus"
-b:"kukaan ei saa sanoa meille mitään sellaista mitä me ei haluta kuulla,"
-c:"kaiken tulee tapahtua juuri minun ehdoillani".
-d:Itseä pidetään erityisen pätevänä muihin nähden
-e:Keskeisin asenne on muilta vaadittu toisenlaiseen kohdistuva pohjaton sääli ja loputon ymmärtäminen.
-f:Omat huonot puolet selitellään sairaudesta johtuvaksi ja hyvät puolet taas autenttisesta minuudesta johtuviksi.
-g:Psykologeilta lainattu sanasto, retoriikka ja käsitteistö.

Vaikka hullu olisikin täysi-ikäinen hän käyttäytyy kuin lapsi: kiukuttelee, oikuttelee ja mököttää; muitten pitäisi sietää tätä loputtomiin. Käyttäytymisen lähtökohtana on oma hetkellinen mielihalu. Hullu myös itse vaatii että häntä kohdellaan kuin lasta. Lapsella on toki oikeus lapsen kohteluun mutta ei enää isolla ihmisellä. Hullun rooli on hyvin lähellä psykokulttuurin ihmisihannetta.

Hullun roolin vetäjät uskovat kaikki psykologiaan, mutta kaikki psykologiaan uskovat ei vedä hullun roolia. Hullun roolin vetäjät ovat yksi psykokultin sisään kuuluva alaryhmä joka on ottanut asenteita psykosektorin virkamiehiltä, erityisesti listan kohdat b - e. Näin siksi että virkamieheltä saadut hullun paperit nähdään ikään kuin meriitteinä joka oikeuttaa roolin etuihin, tämä taas suo virkamiehille valtaa.

Roolin sisään kuuluu väärinymmärretyn marttyyrin rooli, kun tahtoa ei saada läpi muuten niin sitten vaikka säälillä. Ollaan pakahtua itsesääliin ja ollaan aloitekyvyttömiä laiskureita. Yhteistyö on erityisen vaikeaa. Ei ymmärretä että yhteistyökykyyn kuuluu kyky antaa ja saada. Jos hullun roolin vetäjä ottaisi toiselta apua vastaan hän tavallaan tunnustaisi ettei olekaan auttajaa paljon pätevämpi. Apua antamalla kiistettäisiin oma "sairaus". Yhteistyön päämäärä ei olekaan itse työn tulos vaan oman ylemmyyden tunnustus muita alentamalla.

Oikeuksista pidetään suuri melu mutta velvollisuudet ei kelpaa. Velvollisuuksista luistamista perustellaan sairaudella, "en pysty", selitellään. Ei ymmärretä että oikeuksien alkujuuret ovat velvollisuuksien täyttämisessä. Oikeuksia ei pyritä ansaitsemaan vaan ruikuttamaan. Hulluus sairautena on psykologinen opinkappale, ja psykologian mukaan psykologiaan uskominen on viisauden mitta. Jostain kumman syystä jokainen hullun roolin vetäjä uskoo olevansa juuri se ainut hullu maailmassa joka on erityisen pätevä vallan käyttäjäksi, muut hullut sen sijaan selitellään huonoiksi ja tyhmiksi.

Muita kyllä tölvitään joskus hyvinkin alatyylisesti mutta itse ei oteta kuuleviin korviin minkäänlaista kritiikkiä. Persoonan huonot puolet selitellään sairaudesta johtuvaksi ja hyvät puolet sanotaan kuuluvat "autenttiseen minuuteen". Näin ollaan ikään kuin viattomia omiin tekoihin. Psykokulttuurin arkeen kuuluu toisen leimaaminen mitätöintimielessä, näin pyritään itse nousemaan seurapiirin hierarkiassa toisia alentamalla. Psykokulttuurissa ihmisellä ei ole oikeutta olla puutteellinen ja tehdä virheitä, siksi virheitä peitellään ja selitellään mitä ihmeellisin keinoin. Kaikki virheitä tekee paitsi kaikkitietäjät omasta mielestään.

Hullun roolissa luullaan että oikeudet kumpuavat uhrin asemasta joten "uhripuhe" on roolille ominaista, ollaan ikään kuin mielisairauden uhreja. Koko ajan väsätään mitä ihmeellisimpiä nyyhkytarinoita omasta surkeasta menneisyydestä, osa tarinoista on täysin keksittyjä, osa ainakin osin liioiteltuja mutta yhtä kaikki totuusarvoa ja ajankohtaisuutta tärkeämpää on että niitä kertomalla kerjätään sääliä. Useimmiten hullun roolin vetäjät hakeutuvat psykologiaan uskovien seuraan saadakseen vastakaikua uhripuheelleen eli "tullakseen kuulluksi ja ymmärretyksi". Ympäristön sääli on turhaa sillä hullun roolissa ollaan itsesäälin mestareita.

Hullun roolissa odotetaan ympäristöltä säälin lisäksi kaikenlaisten mitä ihmeellisimpien oikkujen loputonta ymmärtämistä. Usein ympäristö tulkitsee itsesäälin avunpyynnöksi. Vaikka syyt asioitten huonoon kuntoon etsitään aina ja iänkaikkisesti jostain muualta kuin itsestä ei sitä tukea kuitenkaan oteta vastaan minkä ympäristö antaa. Psykokulttuurissa auttaminen nähdään keinona mitätöidä autettava.

Kun Kauhajoen Kouluamuskelusta keskusteltiin julkisesti, oli ammuskelija itse kaiken syyllisyyden ulkopuolella, syytä tekoon haettiin kaikkialta muualta paitsi tekijästä itsestään.

Mistä hullun rooli on lähtöisin? Useimmillä hullun roolin vetäjillä on hullun paperit ja ainakin seurapiiri joka pitää häntä hulluna. Mikäli hulluksi leimattu ei miellä itseään mielisairauksien kautta, häneltä sanotaan puuttuvan sairauden tunne, mikä on osa sairautta. Hulluksi leimatun kriittistä suhtautumista psykologisiin väittämiin pidetään sairaudesta johtuvana. Psykokultti siis tyrkyttää hullun roolia osana "auttamistaan".

Hullun ympärille useimmiten kertyy ylikilttejä, hyväuskoisia hössöttäjiä. Toki hekin kärsivät hullun rooliin kuuluvista oikuista, mutta omapa on vikansa, jokainen meistä valitsee itse seuransa ja asenteensa.

Kiinnostaisiko psykologian kritiikki?

Julkisessa keskustelussa käsitellään mielenterveyteen liittyviä asioita useimmiten varsin yksipuolisesti. Toimittaja tenttaa sosialidosenttia ilman yhtäkään kiperää vastalausetta, mikä tahansa lausunto menee sellaisenaan läpi. Kansalaisnäkökulma loistaa poissaolollaan. Kuitenkin kritiikki on aiheellista ja perusteltua sillä holhoussektorin viranomaiset kohtelevat kansalaisia törkeällä tavalla kuten laillisuusvalvojien raporteista ilmenee.

Onhan psykologian kritiikkiä ollut täällä internetissä toki ennenkin, en siis ole ensimmäinen. Usemmiten kritiikki on löytynyt keskustelupalstoilta. Jokainen kai yrittää olla hyvä kirjoittaja, vaihtelevalla menestyksellä tosin. Olen kirjoitellut useille eri keskustelupalstoille jo vuosien ajan joten ne ovat tulleet tutuiksi tasoltaan ja tyyliltään. Keskustelupalsta on helppo, halpa ja nopea keino asialliseen viestintään mutta samalla myös toisten loukkaamiseen ja muuhun nettihäiriköintiin. Kyllä harmittaa kun löytää hienon ja onnistuneen kirjoituksen joka hukkuu roskan keskelle. Psykologian kritiikissä asiallisuus on erityisen tärkeää ja vaikeaa. Asiallisuus on kirjoittamisen tärkein ja paras tehokeino.

Keskustelupalstan tarkoitus on keskustella. Joskus keskustelu on ollut hyvinkin antoisaa puolin ja toisin. Jos hyvä kirjoitusidea ei oikein istu keskustelunavaukseksi on keskustelupalsta kirjoitukselle väärä paikka. Alunperin olin yleisönosastokirjoittaja mutta yksikään lehti ei ole julkaissut kirjoituksiani enää vuosiin. Onneksi on Blogi. Yksittäisen viestin tulisi olla keskustelussa suht. lyhyt. On kuitenkin monta hyvää ja ajankohtaista aihetta jonka käsittely 2 000 - 5 000 lyöntiä pitkän kirjoituksen sisällä on vaikeaa ellei mahdotonta.

Netti on tekstiä täynänsä joten määrä ei korvaa laatua. Kaikki netin avoimet sivut ovat julkista sanaa, ovat siis sanavapauslain (vastuulain) ja yksityisyydensuojalain alaisia, lisäksi on netiketti, hyvä journalistinen tapa ja blogin omat säännöt. Mitä kirjoittamisella sitten kannattaa tavoitella? Minusta yksityisten ihmisten yksityiset riidat kuuluvat neljän seinän sisälle, olipa kuka tahansa miten oikeassa tai väärässä hyvänsä. Minkäänlainen julkaisu ei ole uusi oikeudenkäynti. Psykokulttuurille ominainen yksityiselämänsä julkinen retostelu ei missään nimessä ole mikään itseisarvo.

Yksittäiseen virkamieheen on turha keskittyä, kyseessä on vain pikkutekijä isossa koneistossa. Yksittäisen politiikon uran tuhoaminen on turhaa. Vaikka siinä kuinka onnistuisikin ei se muuta arkitodellisuutta mihinkään, tulee toinen samanlainen tilalle ja puolueensa järjestää syrjäytetylle hyvän viran jostakin.

Kannattaa siis ottaa asioista selvää ja harkita ennenkuin alkaa toimia. Helpommin sanottu kuin tehty. Julkisen keskustelun tarkoitus on jäsentää havaintoja eli rakentaa näkemystä miksi jokin tapahtuma tapahtui niin kuin se tapahtui. Miten se voi onnistua virkakoneiston kynsiin joutuneelta kansalaiselta joka on päivystävien sosiaalidosenttien varassa? Toki ihmisillä on omat pienet seurapiirinsä mutta kun aihe on puhujalleen (ja usein kuuntelijallekin) rankka niin tilanne ei ole kritiikille suotuisa. Näin moni turhautui koko aiheeseen. Tilanteen erityislaatu määrittelee viimekädessä ihmisen käyttäytymisen. Tilanne ei muutu miksikään ilman laaja-alaisempaa julkista keskustelua.

Tarvitaan siis joku joka osaa nähdä psykologisten väittämien lävitse ja ylitse. Vastoin yleistä luuloa tiedemaailmaan oppineet ovat kyllä kirjoittaneet paljonkin kritiikkiä psykologiasta. Sosiaalidosenteista poiketen en viitsi teeskennellä puolueetonta tai asiantuntijaa. Olen maallikko mistä lienee ainakin se etu että kuilu kirjoittajan ja lukijan välillä näin kapenee. Toivon että tästä on apua yleisön löytymisessä.

Kaikkitietämisen juuret (edit 17.8.09)

Psykologit ovat niin kuin tietäisivät kaiken, virheitten tunnustus ja väittelyssä häviäminen on heille niin tavattoman vaikeaa.

He eivät anna itselleen ja muille oikeutta erehtyä, tehdä virheitä ja olla puutteellisia. Psykologiassa kaikki ihmisen persoonan negatiiviset puolet tai siis negatiiviseksi mieltämänsä puolet on määritelty mielisairauksiksi, mukaanlukien jopa pienet arjen erehdykset. Psykologi siis pelkää että hänen erehtyväisyytensä tulee julki. Ihan niin kuin kuka tahansa ei huomaisi että keisarilla ei ole vaatteita. Kaikki meistä erehtyvät paitsi kaikkitietäjät omasta mielestään.

Psykologiassa ja psykiatriassa haetaan mielenrauhaa psykologille ja hänen hengenheimolaisilleen - ei potilaalle. Mielisairaala on psykologille kaikkitietämisen näyttämö, eräänlainen psykokulttuurin ihanneyhteisö. Psykologian nälkä on suurin silloin kun virheettömyyden illuusio on särjetty kritiikillä. Psykologiaan uskovat tyypillisesti hakevat mielenrauhaa mitä moninaisemmista asioista mm. uskonnosta (tämä kai selittää miksi uskovaisten parissa on niin paljon psykologiaa).

Kaikkitietäjän mielestä valta kuuluu sille joka on pätevin. Pätevyyden mitaksi hän usein laittaa psykologiaan uskomisen. Muut hän yrittää leimata hulluiksi, hulttioiksi ja vammaisiksi. Leimaamisen perusteet raavitaan vaikka tyhjästä. Tämän vuoksi mielisairaalat käyttävät testejä joilla he saavat itseään miellyttäviä tuloksia, siis mahdollisimman negatiivisia tuloksia potilaasta antavia.

Kerran leimattu ihminen pitää saada pidettyä leimattuna konstilla millä hyvänsä. Jos käy niin että leima osoittuukin perusteettomaksi, seuraa mielenrauhan menetys, "onhan siinä nyt pakko jokin vika olla kun kaikkitietävä psykologi on siitä jotain sanonut". Mielenrauha palaa vasta kun leima on saatu palautettua eli erehtyminen on kiistetty tai asia on lakaistu maton alle unohtamisella.