Häpeän leima

Pidän omituisena nykyistä tapaa hakea julkisuutta vaikka käymällä itku kurkussa telkkarissa terapiakeskustelujaan. Sama kuin esittelisi peräpukamiaan suorassa tv-lähetyksessä. Nykyään tv-bisnes on jo niin raakaa että kohteen kunnioitus on kadonnut, erilaisuus (todellinen tai kuviteltu) otetaan kirkkaisiin valoihin ja suurennuslasin alle, "katsokaan miten kauhea ihminen".

Jokaisella tv-jutulla ja lehtiartikkellia on aina jokin funktio eli miksi se on tehty ja mihin sillä pyritään. Ymmärrän kyllä sen että joku yrittää tuoda julkisuuteen OMAA tapaustaan jossa on joutunut viranomaisen kaltoin kohtelemaksi. Viralliset valitustiet ovat kyllä olemassa mutta ne eivät toimi ja sen kaikki tietävät. Paha vain että virkarikokset harvoin tulevat julkisuuteen asti. Viranomaiset ovat julkisen vallan käyttäjiä, joten päätösten julkinen ruotiminen ei ole tungettelua vaan normaalille yhteiskunnalle ominaista julkista keskustelua yhteiskunnan toiminnasta.

Ihmisellä pitää olla yksityiselämä jota ei levitellä kaikille. On aivan hyväksyttävää pitää yllä puhtoista julkisivua ja muilla velvollisuus olla tungettelematta. (Ns. paljastavan-) psykologian mukaan julkisivun takaa löytyy aina jotain skandaalinomaista, joka pitää kaivaa esiin vaikka väkisin. Kaikkien ihmisten yksityiselämästä löytyy ei-mairittelevia asioita, mikä on ihan normaalia.

Ihminen joka ei häpeä mitään on yhteiskuntakelvoton typerys. Häpeäkäsitykset ovat kunniakäsityksille kuin kolikon toinen puoli. Yhteiskunnan toiminta perustuu aina pohjimmiltaan kunniakäsityksiin. Häpeäkäsitysten rikkomisella pitää olla aina perusteltu syy.

Kunniakäsitykset ovat kulttuurisidonnaisia ja psykokulttuurissa kunniakäsitykset määrittelee psykosektori omia intressejään ajatellen ja tv-terapiat ovat sen seurausta. Psykosektorin valta-asema yksittäiseen kansalaiseen nähden perustuu nimenomaan leimakirveen heilutukseen. Kun leimaa pelkäämättä kertoo mitä on tapahtunut, häpeän ote kirpoaa ja sekös psykosektoria pelottaa.