Kevään eduskuntavaali olivat jymymenestys erityisesti lastensuojeluun kriittisesti suhtautuville. Nämä vaalit viimeistään osoittivat että lastensuojeluun kriittisesti suhtautuvat eivät ole mitään marginaalisia hörhöjä.
Myönnän että näin viime kirjoituksessani vaalinäkynät turhan synkkinä, mutta onneksi sentään varovaisen toiveikkaina. Vaalien yllätysmomentti kääntyi voitoksi.
Ehdokkaat ovat saaneet hienon tuloksen vaikka olosuhteet vaalikampanjoinnille ovat mitä ovat. Listassa on lueteltu Nimi, puolue, vaalipiiri, äänimäärä, sijoitus puolueensa listalla ja riittikö se eduskuntaan asti.
Palosaari, Anu VP-Pirkanmaa 73 (8/18) Ei valittu
Juvonen, Tarja VP-Pirkanmaa 26 (14/18) Ei valittu
Kontula, Anna VAS-Pirkanmaa 4259 (1/18) Valittu
Uski, Jorma PS-KeskiSuomi 2388 (5/14) Ei valittu
Kalmari, Anne KESK-Keski-Suomi 9279 (1/14) Valittu
Harju, Ari-Pekka ITSP-Vaasa 38 (4/8) Ei valittu
Rajakari, Maria KD-Uusimaa 162 (19/35) Ei valittu
Hiilamo, Heikki VIHR-Uusimaa 1589 (9/35) Ei valittu
Mäntylä, Hanna PS-Lappi 3062 (1/14) Valittu(MLL:n Sallan osaston puheenjohtaja)
Nenonen, Pirita PS-Lappi 2185 (4/14) Ei valittu
Palola, Mikael KOK-Keski-Suomi 3010 (3/14) Varalla (perusturvaliikelaitos Saarikan johtaja)
Yhtäkään Safkan ehdokasta ei valittu, he saivat yhteensä 754 ääntä josta:
Salonen, Rimma Helsinki 17 (6/19)
Tuominen, Heidi Lappi 33 (4/8)
Leikonniemi, Ani Varsinais-Suomi 42 (3/5)
Sitten kommentointia. Yksikään Eduskunnan ulkopuolisen puolueen ehdokas ei saanut merkittävää äänisaalista vaikka heidän teemansa vaihtelivat laidasta laitaan. Tämä selittää Vapauspuolueen (VP) Juvosen ja Palosaaren sekä Itsenäisyyspuolueen Ari-Pekka Harjun heikon menestyksen. Eikä sitä muuta miksikään edes ulkomaisen median täysi tuki, sen osoitti Safkan ehdokkaiden heikko menestys. Moni pienpuolueen ehdokas olisi ehkä kenties saanut eduskuntapuolueen listalla isomman äänisaaliin, jos vain olisi päässyt ehdokkaaksi. Kaikki listan kansanedustajaksi valitut ovat joko kunnanvaltuutettuja tai puolueen piirijärjestön aktiiveja.
Erityisesti Anna Kontulan menestys oli huikea temppu. Anna Kontula tuli ainoana valittuna Pirkanmaan Vasemmistoliiton listalta ohittaen monta kovaa nimeä mm. Minna Sirnön. Kontula oli se joka keräsi potin ja listansa muut ehdokkaat olivat haja-ääntenkerääjiä.
Vaikka muutama edustaja ei paljoa voi saadakaan aikaan, tämä on kauan ja hartaasti odotettu muutoksen alku.
Lopuksi onnittelut valituille.
maanantai 18. huhtikuuta 2011
perjantai 8. huhtikuuta 2011
Vaalit ja sosiaalikysymys
Sosiaalikoneisto käyttää toimenpiteidensä kohteesta nimitysta asiakas, vaikka oikeastaan sosiaalikoneiston asiakas on valtio ja kunnat eli he jotka tekevät päätöksen toiminnan rahoittamisesta. Toimenpiteen kohde on oikeastaan nyytti jolta ei kysytä mitään, lakisääteinen itsemääräämisoikeus on joskus hyvinkin näennäinen asia. Tämä käytäntö pohjautuu perustuslakiin jossa yhteiskunnalla on vastuu kansalaisen hyvinvoinnista. Ajankohtainen aihe sillä eduskunta säätää lait.
Yleensä sosiaalikriittiset kansalaisjärjestöt ovat varsin pieniä ja vain harvoin poliittisesti suuntautuneita. Sosiaalikriittisten poliittinen kenttä on siis hyvin hajanainen. Toinen ominaispiirre on liikkeen internet-keskeisyys, mikä selittää liikkeen lyhyen historian. Toki sosiaalikysymyksiä on käsitelty vaalikampanjoissa, erityisesti 1990-luvulla ja viime vuosikymmenellä mutta vain sosiaalikoneiston näkökulmasta.
Tällä kertaa eduskuntavaaleissa on sosiaalikriittisiä ehdokkaita, mutta minkälaisia. Kaikkein eniten julkisuutta on saanut Rimma Salonen ja kumppanit. Salosen taustajärjestö SAFKA väittää että monet Suomen venäläiset ovat joutuneet sosiaaliviraston kiusaamaksi syntyperänsä vuoksi. Eihän se noin ole, ei tarvitse olla ulkolaisia sukujuuria joutuakseen kiusatuksi. Kas siinä onkin systeemille oikein hyvä vihollinen, vihollinen jossa yhdistyy kaksi epämieluista asiaa; sosiaalikriittisyys ja vieraaseen valtioon nojautuva vaalikampanja. Uhkana on että tavallisen taavin silmissä sosiaalikriittisyys yhdistyy maanpetturuuteen, sekö on tapauksen uutisoinnin tarkoitus? Ylen tv2 teki aiheesta Silminnäkijä-dokumentin otsikolla Dosentti vai desantti mutta sitä ei ole vielä esitetty koska ohjelmassa esiintyvät henkilöt ovat vaalikaranteenissa. Salosen puolue Suomen työväenpuolue ja sen ehdokkaat ovat melko tuntemattomia ja poliittisesti kokemattomia.
Toki kevään eduskuntavaaleissa on muitakin sosiaalikriittisiä ehdokkaita. Alla oleva lista ei ole mitenkään täydellinen tai mikään suositus vaan pelkästään osoitus kuinka vähän poliittista aktiivisuutta sosiaalikriittisten joukossa onkaan. Moni nimi on minullekin melko vieras.
Leikonniemi, Ani STP-Varsinais-Suomi (SAFKA)
Kontula, Anna Vas-Pirkanmaa
Palosaari, Anu VP-Pirkanmaa
Uski, Jorma PS-Keski-Suomi
Kalmari, Anne Kesk-Keski-Suomi
Harju, Ari-Pekka IPU-Vaasa
Rajakari, Maria KD-Uusimaa
Hiilamo, Heikki Vihr-Uusimaa
Mäntylä, Hanna PS-Lappi
Nenonen, Pirita PS- Lappi
Tuominen, Heidi SKP-Lappi (SAFKA)
Kovin vähän nuo yksitoista ehdokasta ovat saaneet julkisuutta valtamediassa Saloseen verrattuna, ehkä Hiilamo ja Kontula poikkeuksena. Toki asiaan vihkiytyneet tuntevat monet nimet internetin kautta, muuta entäs massat. Häme, Satakunta, Kymi Etelä-Savo, Pohjois-Savo, Pohjois-Karjala ja Oulun vaalipiiri ovat kokonaan vailla sosiaalikriittistä ehdokasta.
Tilastojen valossa Suomeen tulee varsin harvoin uusia eduskuntapuolueita, viime vaaleissa ei yhtään. Yhtäkään ääntä ei ole vielä laskettu ja en viitsi maalata pirua seinälle, vaaleissa on aina yllätysmomentti. Toki on selvää että nyt kun ehdokkaita on 2 315 ja paikkoja 200 niin moni jää rannalle ruikuttamaan. Monella pienpuolueella on vajaat listat, mikä hankaloittaa läpipääsyä oleellisesti.
Vaaliasetelma on sosiaalikriittisten kannalta heikko. Vaalijärjestelmästä johtuen vaalipiiristä ei valita kansanedustajiksi eniten ääniä saaneita ehdokkaita vaan ne jotka saavat suurimman vertailuluvun. Puolueensa eniten ääniä saanut saa vertailuluvukseen koko puolueen vaalipiirin äänipotin, toinen puolet, kolmas kolmasosan jne. Tästä johtuen sosiaalikriittinen ehdokas saattaa toimia hajaäänten kerääjänä jotta "tuijabraxit" pääsisivät hengenheimolaisineen eduskuntaan, erityisesti Hiilamon (vihr-Uusimaa) asema harmittaa. Joskus hajaäänten kerääjäksi otettu tulee "vahingossa" valituksi. Oikeusministeriön ehdokasluettelot kertovat että monella sosiaalikriittisen ehdokkaan puolueen listalla on muita vahvoja nimiä.
Kävi miten kävi, palaan asiaan vaalien jälkeisellä viikolla.
Edit 10.4.11 klo 21:15: SAFKA
Yleensä sosiaalikriittiset kansalaisjärjestöt ovat varsin pieniä ja vain harvoin poliittisesti suuntautuneita. Sosiaalikriittisten poliittinen kenttä on siis hyvin hajanainen. Toinen ominaispiirre on liikkeen internet-keskeisyys, mikä selittää liikkeen lyhyen historian. Toki sosiaalikysymyksiä on käsitelty vaalikampanjoissa, erityisesti 1990-luvulla ja viime vuosikymmenellä mutta vain sosiaalikoneiston näkökulmasta.
Tällä kertaa eduskuntavaaleissa on sosiaalikriittisiä ehdokkaita, mutta minkälaisia. Kaikkein eniten julkisuutta on saanut Rimma Salonen ja kumppanit. Salosen taustajärjestö SAFKA väittää että monet Suomen venäläiset ovat joutuneet sosiaaliviraston kiusaamaksi syntyperänsä vuoksi. Eihän se noin ole, ei tarvitse olla ulkolaisia sukujuuria joutuakseen kiusatuksi. Kas siinä onkin systeemille oikein hyvä vihollinen, vihollinen jossa yhdistyy kaksi epämieluista asiaa; sosiaalikriittisyys ja vieraaseen valtioon nojautuva vaalikampanja. Uhkana on että tavallisen taavin silmissä sosiaalikriittisyys yhdistyy maanpetturuuteen, sekö on tapauksen uutisoinnin tarkoitus? Ylen tv2 teki aiheesta Silminnäkijä-dokumentin otsikolla Dosentti vai desantti mutta sitä ei ole vielä esitetty koska ohjelmassa esiintyvät henkilöt ovat vaalikaranteenissa. Salosen puolue Suomen työväenpuolue ja sen ehdokkaat ovat melko tuntemattomia ja poliittisesti kokemattomia.
Toki kevään eduskuntavaaleissa on muitakin sosiaalikriittisiä ehdokkaita. Alla oleva lista ei ole mitenkään täydellinen tai mikään suositus vaan pelkästään osoitus kuinka vähän poliittista aktiivisuutta sosiaalikriittisten joukossa onkaan. Moni nimi on minullekin melko vieras.
Leikonniemi, Ani STP-Varsinais-Suomi (SAFKA)
Kontula, Anna Vas-Pirkanmaa
Palosaari, Anu VP-Pirkanmaa
Uski, Jorma PS-Keski-Suomi
Kalmari, Anne Kesk-Keski-Suomi
Harju, Ari-Pekka IPU-Vaasa
Rajakari, Maria KD-Uusimaa
Hiilamo, Heikki Vihr-Uusimaa
Mäntylä, Hanna PS-Lappi
Nenonen, Pirita PS- Lappi
Tuominen, Heidi SKP-Lappi (SAFKA)
Kovin vähän nuo yksitoista ehdokasta ovat saaneet julkisuutta valtamediassa Saloseen verrattuna, ehkä Hiilamo ja Kontula poikkeuksena. Toki asiaan vihkiytyneet tuntevat monet nimet internetin kautta, muuta entäs massat. Häme, Satakunta, Kymi Etelä-Savo, Pohjois-Savo, Pohjois-Karjala ja Oulun vaalipiiri ovat kokonaan vailla sosiaalikriittistä ehdokasta.
Tilastojen valossa Suomeen tulee varsin harvoin uusia eduskuntapuolueita, viime vaaleissa ei yhtään. Yhtäkään ääntä ei ole vielä laskettu ja en viitsi maalata pirua seinälle, vaaleissa on aina yllätysmomentti. Toki on selvää että nyt kun ehdokkaita on 2 315 ja paikkoja 200 niin moni jää rannalle ruikuttamaan. Monella pienpuolueella on vajaat listat, mikä hankaloittaa läpipääsyä oleellisesti.
Vaaliasetelma on sosiaalikriittisten kannalta heikko. Vaalijärjestelmästä johtuen vaalipiiristä ei valita kansanedustajiksi eniten ääniä saaneita ehdokkaita vaan ne jotka saavat suurimman vertailuluvun. Puolueensa eniten ääniä saanut saa vertailuluvukseen koko puolueen vaalipiirin äänipotin, toinen puolet, kolmas kolmasosan jne. Tästä johtuen sosiaalikriittinen ehdokas saattaa toimia hajaäänten kerääjänä jotta "tuijabraxit" pääsisivät hengenheimolaisineen eduskuntaan, erityisesti Hiilamon (vihr-Uusimaa) asema harmittaa. Joskus hajaäänten kerääjäksi otettu tulee "vahingossa" valituksi. Oikeusministeriön ehdokasluettelot kertovat että monella sosiaalikriittisen ehdokkaan puolueen listalla on muita vahvoja nimiä.
Kävi miten kävi, palaan asiaan vaalien jälkeisellä viikolla.
Edit 10.4.11 klo 21:15: SAFKA
maanantai 21. maaliskuuta 2011
Japani ja kriisipsykologia
Kriisipsykologi Salli Saari vieraili Lauantaina 19.3.2011 Ylen aamu-tv:ssä kommentoimassa Japanin maanjäristystä, tsunamia ja ydinturmaa kriisipsykologian näkökulmasta.
Saari kertoi että hänen tapaamansa Suomessa oleskelevat japanilaiset ovat hädissään ja ymmällään Japanin tapahtumista. Ehkäpä hänen tapaamansa mutta ei enemmistö. Japanilaiset ovat jo vuosisatoja (tuhansia) asuneet maassa jossa maanjäristykset ja muut luonnonmullistukset ovat arkipäivää, niihin osataan suhtautua tyynesti ja järkevästi. Ovat huomanneet että kovinkaan amok-juoksu ei ehkäise yhtäkään maanjäristystä, siinä vähän oppimista muillekin.
Saari kertoi että Suomessa oleskelevien japanilaisten keskuudessa on auttamisen halua. Uskon että on. Mutta auttamisessa kyse ei ole siitä mitä minun PITÄÄ tehdä vaan siitä mitä minä VOIN tehdä tilanteen hyväksi. Eihän kokeneinkaan palomies yritä sitä mihin hän ei pysty, jottei ajaudu itse pelastettavaksi. Japanissa on oma pelastustoimensa joka kyllä tekee mitä tehtävissä on, annetaan heille työrauha. Kyllä maissa ollaan viisaita kun merellä on hätä.
Saari sanoi että Japanista palaavat suomalaiset ovat avun tarpeessa. Siis mitä? Eihän täällä Suomessa kukaan ole sen katastrofin vuoksi avun tarpeessa, ei. Ilmeisesti Saarella ei ole tietoa siitä mistä onnettomuudessa tai tiukassa tilanteessa ylipäätään on kyse. Ensinnäkin apu pitää kohdistaa heihin jotka ovat kaikkein kipeimmin tarvitsevat, ei heihin jotka sitä äänekkäimmin pyytävät. Sortuneen rakennuksen uumenissa henkihieverissä kituva ei kykene pyytämään apua.
Taas nähtiin että kriisipsykologia kannustaa isoja ihmisiä käyttäytymään kuin pieni lapsi jolle oma hetkellinen mielihalu on maailman napa ja muiden tarpeet ilmaa, parkuu muilta apua kun itse ei pysty. Pieneltä lapselta nyt ei voi muuta vielä vaatiakaan mutta jos pelastuslaitos käyttäytyisi samoin jäisivät tulipalot sammuttamatta ja reaktorit jäähdyttämättä. Ammatillisuuteen kuuluu vastuullisuus, eli se että laitetaan asiat tärkeys ja kireellisyysjärjestykseen. Pelastettavia on kyllä aina riittämiin mutta pelastajat ovat kortilla.
Saari paheksui suomalaisten tapaa ihailla viileän rauhallisia japanilaisia ja kertoi kuinka Suomen tunneilmasto on menossa eteenpäin. Onko ruotsalaistyyppinen hysteerinen nynnyily sitten Saaren ihanne? Ruotsi ei ole olut yli kahteensataan vuoteen sodassa tai luonnonmullistuksen kourissa toisin kuin Suomi. Jos vastaava katastrofi olisi sattunut Ruotsissa, kuolleiden määrä olisi moninkertainen.
Haastattelussa sivuttiin myös Japanin korkeita itsemurhalukuja. Saaren mukaan ne johtuvat "estyneestä tunneilmastosta". Onko japanin kunniakulttuuri Saarelle vieras asia? Tai kunniakäsite ylipäätään? Epäilen että sähköyhtiö TEPCOn johtajat tekevät lähiaikoina itsemurhan paetakseen häpeää joka johtuu heidän laiminlyöntiensä aiheuttamasta ydinturmasta, tai ainakin noin he itse ajattelevat. Kriisipsykologiassa ja psykologiassa ylipäätään kunnia on tuntematon ylellisyys, varsinkin toimenpiteitten kohteelle.
PS:
Se että kännipäissään tappelee nakkikioskin jonossa pikkutunneilla ei ole sankarillisuutta vaan epäsosiaalia käytöstä.
Saari kertoi että hänen tapaamansa Suomessa oleskelevat japanilaiset ovat hädissään ja ymmällään Japanin tapahtumista. Ehkäpä hänen tapaamansa mutta ei enemmistö. Japanilaiset ovat jo vuosisatoja (tuhansia) asuneet maassa jossa maanjäristykset ja muut luonnonmullistukset ovat arkipäivää, niihin osataan suhtautua tyynesti ja järkevästi. Ovat huomanneet että kovinkaan amok-juoksu ei ehkäise yhtäkään maanjäristystä, siinä vähän oppimista muillekin.
Saari kertoi että Suomessa oleskelevien japanilaisten keskuudessa on auttamisen halua. Uskon että on. Mutta auttamisessa kyse ei ole siitä mitä minun PITÄÄ tehdä vaan siitä mitä minä VOIN tehdä tilanteen hyväksi. Eihän kokeneinkaan palomies yritä sitä mihin hän ei pysty, jottei ajaudu itse pelastettavaksi. Japanissa on oma pelastustoimensa joka kyllä tekee mitä tehtävissä on, annetaan heille työrauha. Kyllä maissa ollaan viisaita kun merellä on hätä.
Saari sanoi että Japanista palaavat suomalaiset ovat avun tarpeessa. Siis mitä? Eihän täällä Suomessa kukaan ole sen katastrofin vuoksi avun tarpeessa, ei. Ilmeisesti Saarella ei ole tietoa siitä mistä onnettomuudessa tai tiukassa tilanteessa ylipäätään on kyse. Ensinnäkin apu pitää kohdistaa heihin jotka ovat kaikkein kipeimmin tarvitsevat, ei heihin jotka sitä äänekkäimmin pyytävät. Sortuneen rakennuksen uumenissa henkihieverissä kituva ei kykene pyytämään apua.
Taas nähtiin että kriisipsykologia kannustaa isoja ihmisiä käyttäytymään kuin pieni lapsi jolle oma hetkellinen mielihalu on maailman napa ja muiden tarpeet ilmaa, parkuu muilta apua kun itse ei pysty. Pieneltä lapselta nyt ei voi muuta vielä vaatiakaan mutta jos pelastuslaitos käyttäytyisi samoin jäisivät tulipalot sammuttamatta ja reaktorit jäähdyttämättä. Ammatillisuuteen kuuluu vastuullisuus, eli se että laitetaan asiat tärkeys ja kireellisyysjärjestykseen. Pelastettavia on kyllä aina riittämiin mutta pelastajat ovat kortilla.
Saari paheksui suomalaisten tapaa ihailla viileän rauhallisia japanilaisia ja kertoi kuinka Suomen tunneilmasto on menossa eteenpäin. Onko ruotsalaistyyppinen hysteerinen nynnyily sitten Saaren ihanne? Ruotsi ei ole olut yli kahteensataan vuoteen sodassa tai luonnonmullistuksen kourissa toisin kuin Suomi. Jos vastaava katastrofi olisi sattunut Ruotsissa, kuolleiden määrä olisi moninkertainen.
Haastattelussa sivuttiin myös Japanin korkeita itsemurhalukuja. Saaren mukaan ne johtuvat "estyneestä tunneilmastosta". Onko japanin kunniakulttuuri Saarelle vieras asia? Tai kunniakäsite ylipäätään? Epäilen että sähköyhtiö TEPCOn johtajat tekevät lähiaikoina itsemurhan paetakseen häpeää joka johtuu heidän laiminlyöntiensä aiheuttamasta ydinturmasta, tai ainakin noin he itse ajattelevat. Kriisipsykologiassa ja psykologiassa ylipäätään kunnia on tuntematon ylellisyys, varsinkin toimenpiteitten kohteelle.
PS:
Se että kännipäissään tappelee nakkikioskin jonossa pikkutunneilla ei ole sankarillisuutta vaan epäsosiaalia käytöstä.
torstai 3. maaliskuuta 2011
Eliittivetoinen holhous
Kyllähän se kansalaisten viranomaisholhous on yhtä hyvinvoinnilla lyömistä. Mutta miten suomalainen yhteiskunta on päätynyt nykyiseen sosiaalipolitiikkaan?
Kaikki on tapahtunut ilman mainittavaa julkista keskustelua ja poliittista taistelua puolesta ja vastaan. Menettelyä on perusteltu sillä ettei tavallinen kansalainen ymmärrä asiasta yhtikäs mitään. Jos kerran ovat niin viisaita niin mikseivät ole valmiit keskusteluun? Olen yrittänyt jo 1990-luvulta lähtien yrittänyt osallistua keskusteluun valtakunnantasolla ja ihan omalla nimelläni, laihoin tuloksin. Helsingin sanomissa holhotuksi tulleet pääsevät ääneen yleisönosastolla "poikkeuksellisesti" vain nimettömänä. Omalla nimellään ääneen pääsevät vain politiikot ja "asiantuntijat".
Verrataanpa sosiaalipolitiikkaa tienrakentamiseen. Mikä tahansa tiehanke on aina pitkän julkisen keskustelun ja poliittisen väännön takana. Tiesuunnitelma saa lainvoiman vasta kuulemistilaisuuksien ja lukuisten valitusten käsittelemisen jälkeen, kaiken tapahtuessa tietyllä byrokraattisella kaavalla.
Nykyinen viranomaisholhous tuotiin yhteiskuntaan ihan kuin jokin yritys olisi lanseerannut uuden tuotteen markkinoille. Ostopäätöksen tekijöinä olivat vain politiikot mutta maksajina veronmaksajat. Vaikka kuinka EU-aikaa eletään, niin sosiaali ja mielenterveyspalvelut ovat pääosin julkisiin hankintoihin liittyvän kilpailutuksen ulkopuolella. Ihan kuin julkisen rahan ja vallan käyttö olisi viranomaisten yksityisasia.
Kaikki on tapahtunut ilman mainittavaa julkista keskustelua ja poliittista taistelua puolesta ja vastaan. Menettelyä on perusteltu sillä ettei tavallinen kansalainen ymmärrä asiasta yhtikäs mitään. Jos kerran ovat niin viisaita niin mikseivät ole valmiit keskusteluun? Olen yrittänyt jo 1990-luvulta lähtien yrittänyt osallistua keskusteluun valtakunnantasolla ja ihan omalla nimelläni, laihoin tuloksin. Helsingin sanomissa holhotuksi tulleet pääsevät ääneen yleisönosastolla "poikkeuksellisesti" vain nimettömänä. Omalla nimellään ääneen pääsevät vain politiikot ja "asiantuntijat".
Verrataanpa sosiaalipolitiikkaa tienrakentamiseen. Mikä tahansa tiehanke on aina pitkän julkisen keskustelun ja poliittisen väännön takana. Tiesuunnitelma saa lainvoiman vasta kuulemistilaisuuksien ja lukuisten valitusten käsittelemisen jälkeen, kaiken tapahtuessa tietyllä byrokraattisella kaavalla.
Nykyinen viranomaisholhous tuotiin yhteiskuntaan ihan kuin jokin yritys olisi lanseerannut uuden tuotteen markkinoille. Ostopäätöksen tekijöinä olivat vain politiikot mutta maksajina veronmaksajat. Vaikka kuinka EU-aikaa eletään, niin sosiaali ja mielenterveyspalvelut ovat pääosin julkisiin hankintoihin liittyvän kilpailutuksen ulkopuolella. Ihan kuin julkisen rahan ja vallan käyttö olisi viranomaisten yksityisasia.
perjantai 11. helmikuuta 2011
Yliholhoaminen
Nykyään lapset ovat yliholhottuja. Pahimmillan lapsi saa ja lapsen pitää tehdä vain se mikä kuuluu kirjoitettuun päiväohjelmaan. Näin erityisesti laitoksissa. Sillä ei ole merkitystä onko lapsi huostaanotettu kasvatuksellisin perustein ja olosuhdeperustein. Kymmenvuotias lapsi ei saa mennä edes uimarannalle ilman saattajaa. Ihan kuin lapsi ei osaisi tai tulisi koskaan osaamaan yhtään mitään. Vai luuleeko laitos opettavansa yliholhoamisella?
Yliholhoamista selitellään vastuullisuudella. Kaikki tekee virheita paitsi kaikkitietäjät omasta mielestään. Ainut tapa oppia on erehtyä, erehtyä ja erehtyä. Joka kerta vähemmän. Laitoksen mielestä erehtyminen on kiistaton todiste viasta, joka pitää löytää ja hoitaa.
Kun jokin "vika" löytyy siitä tehdään se sumuverho jonka läpi lapsen persoonaa katsotaan ja jonka ympärillä hänen arkensa pyörii. Pian lapsi ei siedä mitään kritiikkiä, tulkitsee kaiken vähänkin kritiikille vivahtavan vittuiluksi.
Seuraurheilussa sinänsä ei ole mitään pahaa, kunhan lapsella on vapaa-aikanaan myös oma-aloitteisuuteen perustuvaa tekemistä.
Lapsi on luonnostaan energinen ja oma-aloitteinen, mikäli näin on myös laitoksessa se tulkitaan käyttäytymishäiriöksi. Tähänkö liittyy ne viime vuosien lehtijutut ADHD:n yleistymisestä?
Syynä yliholhoamiseen on kaikkitietämisen näyttämön rakentaminen. Laitoksen sanaton viesti asukille on "minä viisas - sinä tyhmä".
Eikä yliholhoaminen ole pelkästään laitosten synti, sama ilmiö on vahvistumassa myös tarhoissa ja peruskouluissa ja muuallakin yhteiskunnassa.
Seurauksena yliholhoamisesta on laitostuminen ja kaiken oma-aloitteisuuden häviäminen. Tämä taas johtaa isona avuttomuuteen ja syrjäytymiseen vaikka holhoamista perustellaan lapsen syrjäytymisen ehkäisyllä.
Yliholhoamista selitellään vastuullisuudella. Kaikki tekee virheita paitsi kaikkitietäjät omasta mielestään. Ainut tapa oppia on erehtyä, erehtyä ja erehtyä. Joka kerta vähemmän. Laitoksen mielestä erehtyminen on kiistaton todiste viasta, joka pitää löytää ja hoitaa.
Kun jokin "vika" löytyy siitä tehdään se sumuverho jonka läpi lapsen persoonaa katsotaan ja jonka ympärillä hänen arkensa pyörii. Pian lapsi ei siedä mitään kritiikkiä, tulkitsee kaiken vähänkin kritiikille vivahtavan vittuiluksi.
Seuraurheilussa sinänsä ei ole mitään pahaa, kunhan lapsella on vapaa-aikanaan myös oma-aloitteisuuteen perustuvaa tekemistä.
Lapsi on luonnostaan energinen ja oma-aloitteinen, mikäli näin on myös laitoksessa se tulkitaan käyttäytymishäiriöksi. Tähänkö liittyy ne viime vuosien lehtijutut ADHD:n yleistymisestä?
Syynä yliholhoamiseen on kaikkitietämisen näyttämön rakentaminen. Laitoksen sanaton viesti asukille on "minä viisas - sinä tyhmä".
Eikä yliholhoaminen ole pelkästään laitosten synti, sama ilmiö on vahvistumassa myös tarhoissa ja peruskouluissa ja muuallakin yhteiskunnassa.
Seurauksena yliholhoamisesta on laitostuminen ja kaiken oma-aloitteisuuden häviäminen. Tämä taas johtaa isona avuttomuuteen ja syrjäytymiseen vaikka holhoamista perustellaan lapsen syrjäytymisen ehkäisyllä.
tiistai 18. tammikuuta 2011
Myytti ulkoisesta uhasta
Sosiaali- ja mielenterveysalan ihmiset toimivat ihan kuin jokin ulkoinen uhkaisi heitä.
Ei tarvita kuin liikuntakyvytön vanhus valittamaan huoneen kylmyydestä niin johan on sairaanhoitaja sanomassa omaisille että tämä vanhus on sairas, hänen juttujaan ei SAA kuunnella. Tuntuu että se ulkoinen uhka haetaan jostain vaikka väkisin. Huippuna se vanha klisee "jokainen pusikko on täynnä vaarallisia hulluja vaanimassa viattomia syyllisiä".
Uskomus ulkoisesta uhasta on jossain määrin itseään toteuttava, paras tapa hankkia vihollisia on hyökkäillä joka suuntaan sarvikuonon lailla.
Kyse on vallankäyttötavasta. Maalaa uhkakuva ja hyökkää sitä vastaan niin saat ihmiset puolellesi. Onko mielisairaaloissa niin huono työpaikkailmapiiri että muunlaiset johtamistavat eivät toimi?
Salailu on osa ulkoisen uhkakuvan maalaamista, pelätään epäkohtien paljastumista vaikka jokainen kyllä huomaa että keisarilla ei ole vaatteita. Koston pelko saa alaisen vaikenemaan ja valehtelemaan. Kun aikansa elää valheessa niin siihen alkaa itsekin uskomaan. Tyrannilla on aina lakeijansa jotka hyötyvät tyranniasta.
Nuori alan opiskelija sattaa aluksi uskoa alan suureen hienoon tulevaisuuteen mutta kun huomaa että sitä ei tule, ollaan jo leipiinnytty arkitodellisuuteen tai sitten vaihdetaan alaa.
Onko niin että ala ei joko pysty tai halua ratkaista ongelmiaan? Edellyttäisikö ratkaisu liian suuria muutoksia? Takapajuiset diktatuurit sanovat olevansa ainut vaihtoehto ulkoista uhkaa vastaan. Kun se ulkoinen uhka käy toteen, diktatuurin asema lujittuu. Diktatuurin luhistuminen alkaa kun alaisilla alkaa silmät avautua.
Ei tarvita kuin liikuntakyvytön vanhus valittamaan huoneen kylmyydestä niin johan on sairaanhoitaja sanomassa omaisille että tämä vanhus on sairas, hänen juttujaan ei SAA kuunnella. Tuntuu että se ulkoinen uhka haetaan jostain vaikka väkisin. Huippuna se vanha klisee "jokainen pusikko on täynnä vaarallisia hulluja vaanimassa viattomia syyllisiä".
Uskomus ulkoisesta uhasta on jossain määrin itseään toteuttava, paras tapa hankkia vihollisia on hyökkäillä joka suuntaan sarvikuonon lailla.
Kyse on vallankäyttötavasta. Maalaa uhkakuva ja hyökkää sitä vastaan niin saat ihmiset puolellesi. Onko mielisairaaloissa niin huono työpaikkailmapiiri että muunlaiset johtamistavat eivät toimi?
Salailu on osa ulkoisen uhkakuvan maalaamista, pelätään epäkohtien paljastumista vaikka jokainen kyllä huomaa että keisarilla ei ole vaatteita. Koston pelko saa alaisen vaikenemaan ja valehtelemaan. Kun aikansa elää valheessa niin siihen alkaa itsekin uskomaan. Tyrannilla on aina lakeijansa jotka hyötyvät tyranniasta.
Nuori alan opiskelija sattaa aluksi uskoa alan suureen hienoon tulevaisuuteen mutta kun huomaa että sitä ei tule, ollaan jo leipiinnytty arkitodellisuuteen tai sitten vaihdetaan alaa.
Onko niin että ala ei joko pysty tai halua ratkaista ongelmiaan? Edellyttäisikö ratkaisu liian suuria muutoksia? Takapajuiset diktatuurit sanovat olevansa ainut vaihtoehto ulkoista uhkaa vastaan. Kun se ulkoinen uhka käy toteen, diktatuurin asema lujittuu. Diktatuurin luhistuminen alkaa kun alaisilla alkaa silmät avautua.
sunnuntai 19. joulukuuta 2010
Kakolasta vielä
Kakolan mentorien pehmeän jämäkällä otteella oli ratkaisevan tärkeä merkitys koko sarjan syntyyn. Onneksi mentoreilla on paljolti kokemusta kaiken maailman selittäjistä ja ovat olleet itsekin selittäjiä. Ei lopu koiralta kusi eikä venkuralta selitys.
Ei voi kuin ihailla mentoreita. Kerrankin järkeviä ja asiallisia ihmisiä jotka ovat vielä saaneet jotain aikaiseksikin. Myös pojat ansaitsevat kiitoksen. Vaatii paljon kanttia, varsinkin teini-ikäiseltä, tulla tv-kameran eteen tämänluontoisen asian kanssa.
Kokemuksesta nimittäin tiedän että yleensä toimittajat eivät käsittele näitä asioita. Jos toimittajaan ottaa yhteyttä ja tarjoaa jutunaihetta, toimittaja pyytää lähettämään aineistoa ja lupaa soittaa, mutta mitään soittoa ei tule. Palautetun materiaalin mukana seuraa jos jonkinmoista selitystä. Joskus toimittajat ovat rehellisiä ja sanovat pelokkaina että soita jollekin toiselle toimittajalle mutta soita yleisöpuhelimesta ja vaihteen kautta.
Harmillista että hyviä jutunaiheita olisi tyrkyllä vaikka pilvin pimein mutta silti näinkin kiistanalaisessa asiassa julkisuudessa kuuluu vain toisen osapuolen, viranomaisten ääni.
Toisaalta ei pidä vaatia toisia olemaan miinanpolkijoita vaan olla sitä itse. Muutoksen etujoukon on ymmärrettävä asemansa. Perässähiihtäjistä ei ole koskaan pulaa. Kaikki muutokset, suuretkin, ovat aina alkaneet pienen ihmisen omasta muutoksesta.
PS
Kiitokset toimittajille kun jättivät sarjasta pois rikoslehtimäisen makaabereilla yksityiskohdilla mässäilyn.
Ei voi kuin ihailla mentoreita. Kerrankin järkeviä ja asiallisia ihmisiä jotka ovat vielä saaneet jotain aikaiseksikin. Myös pojat ansaitsevat kiitoksen. Vaatii paljon kanttia, varsinkin teini-ikäiseltä, tulla tv-kameran eteen tämänluontoisen asian kanssa.
Kokemuksesta nimittäin tiedän että yleensä toimittajat eivät käsittele näitä asioita. Jos toimittajaan ottaa yhteyttä ja tarjoaa jutunaihetta, toimittaja pyytää lähettämään aineistoa ja lupaa soittaa, mutta mitään soittoa ei tule. Palautetun materiaalin mukana seuraa jos jonkinmoista selitystä. Joskus toimittajat ovat rehellisiä ja sanovat pelokkaina että soita jollekin toiselle toimittajalle mutta soita yleisöpuhelimesta ja vaihteen kautta.
Harmillista että hyviä jutunaiheita olisi tyrkyllä vaikka pilvin pimein mutta silti näinkin kiistanalaisessa asiassa julkisuudessa kuuluu vain toisen osapuolen, viranomaisten ääni.
Toisaalta ei pidä vaatia toisia olemaan miinanpolkijoita vaan olla sitä itse. Muutoksen etujoukon on ymmärrettävä asemansa. Perässähiihtäjistä ei ole koskaan pulaa. Kaikki muutokset, suuretkin, ovat aina alkaneet pienen ihmisen omasta muutoksesta.
PS
Kiitokset toimittajille kun jättivät sarjasta pois rikoslehtimäisen makaabereilla yksityiskohdilla mässäilyn.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)