Nykyään lapset ovat yliholhottuja. Pahimmillan lapsi saa ja lapsen pitää tehdä vain se mikä kuuluu kirjoitettuun päiväohjelmaan. Näin erityisesti laitoksissa. Sillä ei ole merkitystä onko lapsi huostaanotettu kasvatuksellisin perustein ja olosuhdeperustein. Kymmenvuotias lapsi ei saa mennä edes uimarannalle ilman saattajaa. Ihan kuin lapsi ei osaisi tai tulisi koskaan osaamaan yhtään mitään. Vai luuleeko laitos opettavansa yliholhoamisella?
Yliholhoamista selitellään vastuullisuudella. Kaikki tekee virheita paitsi kaikkitietäjät omasta mielestään. Ainut tapa oppia on erehtyä, erehtyä ja erehtyä. Joka kerta vähemmän. Laitoksen mielestä erehtyminen on kiistaton todiste viasta, joka pitää löytää ja hoitaa.
Kun jokin "vika" löytyy siitä tehdään se sumuverho jonka läpi lapsen persoonaa katsotaan ja jonka ympärillä hänen arkensa pyörii. Pian lapsi ei siedä mitään kritiikkiä, tulkitsee kaiken vähänkin kritiikille vivahtavan vittuiluksi.
Seuraurheilussa sinänsä ei ole mitään pahaa, kunhan lapsella on vapaa-aikanaan myös oma-aloitteisuuteen perustuvaa tekemistä.
Lapsi on luonnostaan energinen ja oma-aloitteinen, mikäli näin on myös laitoksessa se tulkitaan käyttäytymishäiriöksi. Tähänkö liittyy ne viime vuosien lehtijutut ADHD:n yleistymisestä?
Syynä yliholhoamiseen on kaikkitietämisen näyttämön rakentaminen. Laitoksen sanaton viesti asukille on "minä viisas - sinä tyhmä".
Eikä yliholhoaminen ole pelkästään laitosten synti, sama ilmiö on vahvistumassa myös tarhoissa ja peruskouluissa ja muuallakin yhteiskunnassa.
Seurauksena yliholhoamisesta on laitostuminen ja kaiken oma-aloitteisuuden häviäminen. Tämä taas johtaa isona avuttomuuteen ja syrjäytymiseen vaikka holhoamista perustellaan lapsen syrjäytymisen ehkäisyllä.
perjantai 11. helmikuuta 2011
tiistai 18. tammikuuta 2011
Myytti ulkoisesta uhasta
Sosiaali- ja mielenterveysalan ihmiset toimivat ihan kuin jokin ulkoinen uhkaisi heitä.
Ei tarvita kuin liikuntakyvytön vanhus valittamaan huoneen kylmyydestä niin johan on sairaanhoitaja sanomassa omaisille että tämä vanhus on sairas, hänen juttujaan ei SAA kuunnella. Tuntuu että se ulkoinen uhka haetaan jostain vaikka väkisin. Huippuna se vanha klisee "jokainen pusikko on täynnä vaarallisia hulluja vaanimassa viattomia syyllisiä".
Uskomus ulkoisesta uhasta on jossain määrin itseään toteuttava, paras tapa hankkia vihollisia on hyökkäillä joka suuntaan sarvikuonon lailla.
Kyse on vallankäyttötavasta. Maalaa uhkakuva ja hyökkää sitä vastaan niin saat ihmiset puolellesi. Onko mielisairaaloissa niin huono työpaikkailmapiiri että muunlaiset johtamistavat eivät toimi?
Salailu on osa ulkoisen uhkakuvan maalaamista, pelätään epäkohtien paljastumista vaikka jokainen kyllä huomaa että keisarilla ei ole vaatteita. Koston pelko saa alaisen vaikenemaan ja valehtelemaan. Kun aikansa elää valheessa niin siihen alkaa itsekin uskomaan. Tyrannilla on aina lakeijansa jotka hyötyvät tyranniasta.
Nuori alan opiskelija sattaa aluksi uskoa alan suureen hienoon tulevaisuuteen mutta kun huomaa että sitä ei tule, ollaan jo leipiinnytty arkitodellisuuteen tai sitten vaihdetaan alaa.
Onko niin että ala ei joko pysty tai halua ratkaista ongelmiaan? Edellyttäisikö ratkaisu liian suuria muutoksia? Takapajuiset diktatuurit sanovat olevansa ainut vaihtoehto ulkoista uhkaa vastaan. Kun se ulkoinen uhka käy toteen, diktatuurin asema lujittuu. Diktatuurin luhistuminen alkaa kun alaisilla alkaa silmät avautua.
Ei tarvita kuin liikuntakyvytön vanhus valittamaan huoneen kylmyydestä niin johan on sairaanhoitaja sanomassa omaisille että tämä vanhus on sairas, hänen juttujaan ei SAA kuunnella. Tuntuu että se ulkoinen uhka haetaan jostain vaikka väkisin. Huippuna se vanha klisee "jokainen pusikko on täynnä vaarallisia hulluja vaanimassa viattomia syyllisiä".
Uskomus ulkoisesta uhasta on jossain määrin itseään toteuttava, paras tapa hankkia vihollisia on hyökkäillä joka suuntaan sarvikuonon lailla.
Kyse on vallankäyttötavasta. Maalaa uhkakuva ja hyökkää sitä vastaan niin saat ihmiset puolellesi. Onko mielisairaaloissa niin huono työpaikkailmapiiri että muunlaiset johtamistavat eivät toimi?
Salailu on osa ulkoisen uhkakuvan maalaamista, pelätään epäkohtien paljastumista vaikka jokainen kyllä huomaa että keisarilla ei ole vaatteita. Koston pelko saa alaisen vaikenemaan ja valehtelemaan. Kun aikansa elää valheessa niin siihen alkaa itsekin uskomaan. Tyrannilla on aina lakeijansa jotka hyötyvät tyranniasta.
Nuori alan opiskelija sattaa aluksi uskoa alan suureen hienoon tulevaisuuteen mutta kun huomaa että sitä ei tule, ollaan jo leipiinnytty arkitodellisuuteen tai sitten vaihdetaan alaa.
Onko niin että ala ei joko pysty tai halua ratkaista ongelmiaan? Edellyttäisikö ratkaisu liian suuria muutoksia? Takapajuiset diktatuurit sanovat olevansa ainut vaihtoehto ulkoista uhkaa vastaan. Kun se ulkoinen uhka käy toteen, diktatuurin asema lujittuu. Diktatuurin luhistuminen alkaa kun alaisilla alkaa silmät avautua.
sunnuntai 19. joulukuuta 2010
Kakolasta vielä
Kakolan mentorien pehmeän jämäkällä otteella oli ratkaisevan tärkeä merkitys koko sarjan syntyyn. Onneksi mentoreilla on paljolti kokemusta kaiken maailman selittäjistä ja ovat olleet itsekin selittäjiä. Ei lopu koiralta kusi eikä venkuralta selitys.
Ei voi kuin ihailla mentoreita. Kerrankin järkeviä ja asiallisia ihmisiä jotka ovat vielä saaneet jotain aikaiseksikin. Myös pojat ansaitsevat kiitoksen. Vaatii paljon kanttia, varsinkin teini-ikäiseltä, tulla tv-kameran eteen tämänluontoisen asian kanssa.
Kokemuksesta nimittäin tiedän että yleensä toimittajat eivät käsittele näitä asioita. Jos toimittajaan ottaa yhteyttä ja tarjoaa jutunaihetta, toimittaja pyytää lähettämään aineistoa ja lupaa soittaa, mutta mitään soittoa ei tule. Palautetun materiaalin mukana seuraa jos jonkinmoista selitystä. Joskus toimittajat ovat rehellisiä ja sanovat pelokkaina että soita jollekin toiselle toimittajalle mutta soita yleisöpuhelimesta ja vaihteen kautta.
Harmillista että hyviä jutunaiheita olisi tyrkyllä vaikka pilvin pimein mutta silti näinkin kiistanalaisessa asiassa julkisuudessa kuuluu vain toisen osapuolen, viranomaisten ääni.
Toisaalta ei pidä vaatia toisia olemaan miinanpolkijoita vaan olla sitä itse. Muutoksen etujoukon on ymmärrettävä asemansa. Perässähiihtäjistä ei ole koskaan pulaa. Kaikki muutokset, suuretkin, ovat aina alkaneet pienen ihmisen omasta muutoksesta.
PS
Kiitokset toimittajille kun jättivät sarjasta pois rikoslehtimäisen makaabereilla yksityiskohdilla mässäilyn.
Ei voi kuin ihailla mentoreita. Kerrankin järkeviä ja asiallisia ihmisiä jotka ovat vielä saaneet jotain aikaiseksikin. Myös pojat ansaitsevat kiitoksen. Vaatii paljon kanttia, varsinkin teini-ikäiseltä, tulla tv-kameran eteen tämänluontoisen asian kanssa.
Kokemuksesta nimittäin tiedän että yleensä toimittajat eivät käsittele näitä asioita. Jos toimittajaan ottaa yhteyttä ja tarjoaa jutunaihetta, toimittaja pyytää lähettämään aineistoa ja lupaa soittaa, mutta mitään soittoa ei tule. Palautetun materiaalin mukana seuraa jos jonkinmoista selitystä. Joskus toimittajat ovat rehellisiä ja sanovat pelokkaina että soita jollekin toiselle toimittajalle mutta soita yleisöpuhelimesta ja vaihteen kautta.
Harmillista että hyviä jutunaiheita olisi tyrkyllä vaikka pilvin pimein mutta silti näinkin kiistanalaisessa asiassa julkisuudessa kuuluu vain toisen osapuolen, viranomaisten ääni.
Toisaalta ei pidä vaatia toisia olemaan miinanpolkijoita vaan olla sitä itse. Muutoksen etujoukon on ymmärrettävä asemansa. Perässähiihtäjistä ei ole koskaan pulaa. Kaikki muutokset, suuretkin, ovat aina alkaneet pienen ihmisen omasta muutoksesta.
PS
Kiitokset toimittajille kun jättivät sarjasta pois rikoslehtimäisen makaabereilla yksityiskohdilla mässäilyn.
tiistai 9. marraskuuta 2010
Kakola
Ylen tv2 aloitti 4.11.2010 uuden sarjan nimeltään Kakola.
Kahdeksanosaisessa sarjassa kuusi alaikäistä poikaa pannaan kalterien taa. Osallistuminen oli pojille vapaaehtoista. Ohjelmaesittelyn mukaan tavoitteena on saada heidät hylkäämään rikokset ja välttämään oikea vankila.
Sarja on herättänyt kritiikkiä. Akatemiatutkija Timo Harrikari ja valtiotieteen tohtori Elina Pekkarinen vaativat lauantaina 6.11.2010 Helsingin Sanomien mielipidesivuilla ohjelman esittämisen lopettamista. Iltalehti teki jutun aiheesta.
"Tutkijoiden mukaan ohjelma on epäeettinen, poikia leimaava ja lapsen oikeuksien sopimuksen vastainen."
Vaikka kyse onkin tosi-tv-sarjasta, villakoiran ydin ei ole osallistujien julkisesta häpäisystä tehtävä viihde. Ensimmäisen jakson nähtyäni huomasin että poikia kohdellaan sarjassa asiallisesti. Vaikka Johtoryhmään kuuluu Olavi Sydänmaanlakka poikien rikollista käytöstä ei selitetä leimaavilla diagnooseilla. Mikä onkaan parempaa vastalääkettä leimaamiseen kuin se että pojat ovat tv-ruudussa elävinä ihmisinä, kun tavallisesti jokin "asiantuntija" selittää kuinka koko Suomen nuoriso voi pahoin, mitä muutakaan se on kuin yleistämistä ja leimaamista. Tosi-tv:n periaate on että katsojat voivat itse nähdä mistä on kyse, ilman että jokin "asiantuntija" suodattaa ja värittää tiedon.
"Harrikari katsoo, että Kakola on yksi esimerkki amerikkalaisen kriminaalipolitiikan tunkeutumisesta suomalaiseen lapsia ja nuoria koskevaan yhteiskuntapolitiikkaan; pelottelun käytännöt leviävät lastensuojelualueelle."
Lastensuojelualueelle? Kyse on rikosoikeudellisen vastuun (yli 15 vuotta) piiriin kuuluvista nuorukaisista, joilla on rikollinen ura alkamassa. Nuorimmat vangit Suomessa ovat 15-vuotiaita ja paljon sitä nuorempia löytyy sosiaalilaitoksista ja lastenpsykiatrisista laitoksista. Sarjan pojista neljä asuu nuorisokodissa ja yksi on hiljattain päässyt koulukodista. Sarjassahan vapaaehtoinen leikkivankila kesti vain yhdeksän päivää. Oikea vankilareissu kestää yleensä paljon pitempään. Laitosreissu taas on kestoltaan epämääräisen pitkä, usein koko lapsuuden kestävä. Sarjan tekijät eivät ole viranomaisia, joten heidän mahdollisuutensa uhkailuun ovat rajalliset, mutta lapsia laitoksiin laittavat taas ovat lastensuojeluviranomaisia, epäsuorat ja peitellyt uhkailut ovat heidän helmasyntinsä. Se että rikoksesta rangaistaan on hyvä. Rangaistuksen uhan tarkoitus on ehkäistä rikoksia. Vielä 1960-luvulla Suomessa sai hyvin herkästi melko pienestäkin rikoksesta pitkän tuomion. Vankimäärät olivat moninkertaiset.
"Tämmöisillä ohjelmilla ja tämmöisillä rangaistuksilla saatetaan vahvistaa rikollisen identiteetin leimaa."
Laitoshoidon keskeisimpiä tavoitteita on että "lapsi tulee tietoiseksi ongelmistaan". Mitä muutakaan se on kuin mielisairaus/rikollisuus/ongelmanuori identiteetin rakentamista. Päätös lapsen sijoittamisesta laitokseen tehdään pääsääntöisesti yhteistyössä koulun tai tarhan kanssa. Ennen ja jälkeen laitosreissun lapsi saa koulussa/tarhassa "ongelmiensa" (todellisten tai kuviteltujen) johdosta erikoiskohtelua, halusi sitä tai ei. Lapsen "ongelmasta" tulee akseli jonka ympärillä lapsen ja hänen ympärillä olevien ihmisten arki pyörii. Mitä muutakaan se on kuin leimaamista?
Oikeastaan sarja nettisivuineen osoittaa etteivät he olekaan vielä paatuneita rikollisia, vaikka laitosreissuista voisi muuta olettaa. Henkilögalleriassa mainitut rikoslistat ovat yllättävän lyhyet. Nekö ovat syynä huostaanottoon vai onko rikokset tehty huostaanoton jälkeen? Vai onko poikia huostaanotettu?
"Harrikari on huolissaan Kakolassakin näkyvässä rikollisuuden vastuuttamisesta yksilölle siten, että yhteiskuntapoliittiset rakenteet ja lapsiperheiden murentuva asema jäävät piiloon."
Kyllä normaalissa yhteiskunnassa yksilön itse pitää kantaa vastuu tekemisistään ja tekemättä jättämisistään, ei yhteiskunta voi sitä yksilön puolesta tehdä. Mikäli yhteiskunta on täydessä vastuussa yksilöstä, on se myös kaiken vapauden loppu. Valta ja vastuu kuuluvat yhteen. Ei siitä ole kovin kauaa kun lapsiperheet eivät saaneet yhteiskunnalta minkäänlaista tukea. Ei ole yhteiskunnan vika jos 15-vuotias varastaa keskikaljaa kaupasta, eihän sen ikäinen pitäisi olla alkoholin kanssa tekemisissä lainkaan.
Sarjassahan pojat eivät olleet tekemisissä oikeiden vankien kanssa. Laitoksessa taas monella asukilla on pitkäkin rikollinen ura takanaan. Samat ihmiset jotka vastustavat sarjaa, kannattavat lasten sijoittamista laitokseen. Ristiriitaista.
Kahdeksanosaisessa sarjassa kuusi alaikäistä poikaa pannaan kalterien taa. Osallistuminen oli pojille vapaaehtoista. Ohjelmaesittelyn mukaan tavoitteena on saada heidät hylkäämään rikokset ja välttämään oikea vankila.
Sarja on herättänyt kritiikkiä. Akatemiatutkija Timo Harrikari ja valtiotieteen tohtori Elina Pekkarinen vaativat lauantaina 6.11.2010 Helsingin Sanomien mielipidesivuilla ohjelman esittämisen lopettamista. Iltalehti teki jutun aiheesta.
"Tutkijoiden mukaan ohjelma on epäeettinen, poikia leimaava ja lapsen oikeuksien sopimuksen vastainen."
Vaikka kyse onkin tosi-tv-sarjasta, villakoiran ydin ei ole osallistujien julkisesta häpäisystä tehtävä viihde. Ensimmäisen jakson nähtyäni huomasin että poikia kohdellaan sarjassa asiallisesti. Vaikka Johtoryhmään kuuluu Olavi Sydänmaanlakka poikien rikollista käytöstä ei selitetä leimaavilla diagnooseilla. Mikä onkaan parempaa vastalääkettä leimaamiseen kuin se että pojat ovat tv-ruudussa elävinä ihmisinä, kun tavallisesti jokin "asiantuntija" selittää kuinka koko Suomen nuoriso voi pahoin, mitä muutakaan se on kuin yleistämistä ja leimaamista. Tosi-tv:n periaate on että katsojat voivat itse nähdä mistä on kyse, ilman että jokin "asiantuntija" suodattaa ja värittää tiedon.
"Harrikari katsoo, että Kakola on yksi esimerkki amerikkalaisen kriminaalipolitiikan tunkeutumisesta suomalaiseen lapsia ja nuoria koskevaan yhteiskuntapolitiikkaan; pelottelun käytännöt leviävät lastensuojelualueelle."
Lastensuojelualueelle? Kyse on rikosoikeudellisen vastuun (yli 15 vuotta) piiriin kuuluvista nuorukaisista, joilla on rikollinen ura alkamassa. Nuorimmat vangit Suomessa ovat 15-vuotiaita ja paljon sitä nuorempia löytyy sosiaalilaitoksista ja lastenpsykiatrisista laitoksista. Sarjan pojista neljä asuu nuorisokodissa ja yksi on hiljattain päässyt koulukodista. Sarjassahan vapaaehtoinen leikkivankila kesti vain yhdeksän päivää. Oikea vankilareissu kestää yleensä paljon pitempään. Laitosreissu taas on kestoltaan epämääräisen pitkä, usein koko lapsuuden kestävä. Sarjan tekijät eivät ole viranomaisia, joten heidän mahdollisuutensa uhkailuun ovat rajalliset, mutta lapsia laitoksiin laittavat taas ovat lastensuojeluviranomaisia, epäsuorat ja peitellyt uhkailut ovat heidän helmasyntinsä. Se että rikoksesta rangaistaan on hyvä. Rangaistuksen uhan tarkoitus on ehkäistä rikoksia. Vielä 1960-luvulla Suomessa sai hyvin herkästi melko pienestäkin rikoksesta pitkän tuomion. Vankimäärät olivat moninkertaiset.
"Tämmöisillä ohjelmilla ja tämmöisillä rangaistuksilla saatetaan vahvistaa rikollisen identiteetin leimaa."
Laitoshoidon keskeisimpiä tavoitteita on että "lapsi tulee tietoiseksi ongelmistaan". Mitä muutakaan se on kuin mielisairaus/rikollisuus/ongelmanuori identiteetin rakentamista. Päätös lapsen sijoittamisesta laitokseen tehdään pääsääntöisesti yhteistyössä koulun tai tarhan kanssa. Ennen ja jälkeen laitosreissun lapsi saa koulussa/tarhassa "ongelmiensa" (todellisten tai kuviteltujen) johdosta erikoiskohtelua, halusi sitä tai ei. Lapsen "ongelmasta" tulee akseli jonka ympärillä lapsen ja hänen ympärillä olevien ihmisten arki pyörii. Mitä muutakaan se on kuin leimaamista?
Oikeastaan sarja nettisivuineen osoittaa etteivät he olekaan vielä paatuneita rikollisia, vaikka laitosreissuista voisi muuta olettaa. Henkilögalleriassa mainitut rikoslistat ovat yllättävän lyhyet. Nekö ovat syynä huostaanottoon vai onko rikokset tehty huostaanoton jälkeen? Vai onko poikia huostaanotettu?
"Harrikari on huolissaan Kakolassakin näkyvässä rikollisuuden vastuuttamisesta yksilölle siten, että yhteiskuntapoliittiset rakenteet ja lapsiperheiden murentuva asema jäävät piiloon."
Kyllä normaalissa yhteiskunnassa yksilön itse pitää kantaa vastuu tekemisistään ja tekemättä jättämisistään, ei yhteiskunta voi sitä yksilön puolesta tehdä. Mikäli yhteiskunta on täydessä vastuussa yksilöstä, on se myös kaiken vapauden loppu. Valta ja vastuu kuuluvat yhteen. Ei siitä ole kovin kauaa kun lapsiperheet eivät saaneet yhteiskunnalta minkäänlaista tukea. Ei ole yhteiskunnan vika jos 15-vuotias varastaa keskikaljaa kaupasta, eihän sen ikäinen pitäisi olla alkoholin kanssa tekemisissä lainkaan.
Sarjassahan pojat eivät olleet tekemisissä oikeiden vankien kanssa. Laitoksessa taas monella asukilla on pitkäkin rikollinen ura takanaan. Samat ihmiset jotka vastustavat sarjaa, kannattavat lasten sijoittamista laitokseen. Ristiriitaista.
tiistai 26. lokakuuta 2010
Keskisuomalainen: Potilaat karkaavat jo päivittäin
"Potilaiden karkaamisesta on tullut päivittäinen ilmiö sosiaali- ja terveydenhuollossa, kirjoittaa Keskisuomalainen. Taustalla on muun muassa dementian yleistyminen ja se, että potilaat ovat entistä iäkkäämpiä.
Lääkintöneuvos Timo Keistinen sosiaali- ja terveysministeriöstä kertoo tiistain lehdessä, että ongelma näkyy etenkin vanhusten erikoissairaanhoidossa.
– Kun vanhuspotilas joutuu uuteen miljööseen, tulee hän sekavaksi ja pyrkii kotiin."
Kertoo Keskisuomalainen, Etelä-Suomen sanomatHelsingin sanomat, Ilkka Iltalehti, Iltasanomat, Kaleva, Kansanuutiset, KarjalainenKauppalehti, Lapin kansa, Nelonen, Pohjalainen, Satakunnan kansa Savonsanomat, Salon seudun sanomat, Turun sanomat,
Uusi Suomi ja moni muu sanomalehti.
Hyvin tyypillinen uutinen joka hukkuu helposti uutispuuroon kuin neula heinäsuovaan. Ihan kuin kyse olisi jostain uudesta ilmiöstä tai ongelma olisi juuri nyt räjähtämässä käsiin. Ainahan tuollaista on tapahtunut. Lehdistö kohtelee taas paniikkinappulaa kuin morsetusavainta. Onko tänään tapahtunut jokin huomiota herättävä karkureissu vai miksi noin moni lehti julkaisi jutun yhtenä päivänä? Jutun uutisarvokaan ei näytä olevan kovin suuri kun ei ole luetuimpien juttujen listalla juuri missään.
Mitenkähän karkailut on tilastoitu? Tuhatta potilasta kohden vuodessa vai miten? Onkohan koko juttu pelkkää tilastokohinaa tai vastaavaa sillä vanhuksethan ovat usein liikuntarajoitteisia.
Taas laitoksen ongelmat kiistetään selittämällä potilaan käytös mielisairauksilla. Miksi vanhus tulee sekavaksi juuri silloin kun hän joutuu laitokseen? Onkohan erikoissairaanhoidossa vähemmän lukittuja ovia kuin vanhainkodissa?
Ilmeisesti vanhus on koko ikänsä tottunut tiettyihin normaalin yhteiskunnan vapauksiin ja saamaan ihmisarvoista kohtelua mutta laitoksessa hänet lukitaan sisälle tai pahimmillaan laitetaan siteisiin, vaippoihin ja lääkitykseen. Kaikki vapaus ja ihmisarvo viedään. Kuka tahansa tylsistyy jos joutuu olemaan päivästä toiseen ja viikosta toiseen sisällä. Luvaton poistuminen ei välttämättä tarkoita muuta kuin vanhuksen hauskaa iltaa kaupungilla. Sellainenko sitten on kansallinen turvallisuusuhka numero yksi?
Usein vanhus on saatu tulemaan laitokseen perättömin lupauksin, ympäripuhumalla tai puolipakolla. Kun totuus lyö silmille kuin märkä rätti, niin onhan sieltä päästävä pois, ei välttämättä kotiin vaan ihan vain jonnekin muualle. Kun vanhus sitten tavataan kadulta kävelemästä, hänen sanotaan harhailevan ja vain sillä perusteella ettei ole laitoksessa. Karkailua tietenkin pyritään jatkossa ehkäisemään lääkityksellä ja lääkitys pitää aina perustella (selitellä) lääketieteellisesti, siitä tuo puhe sekavuudesta.
Tietysti on olemassa oikeastikin dementoituneita vanhuksia. Mutta kun sosiaalihöyrähtäneitten mukaan jokainen vähänkin vanha ihminen on automaattisesti kyvytön huolehtimaan itsestään. Eikä tarvitse olla edes mitenkään vanha, kyllä se syy aina löytyy.
Lääkintöneuvos Timo Keistinen sosiaali- ja terveysministeriöstä kertoo tiistain lehdessä, että ongelma näkyy etenkin vanhusten erikoissairaanhoidossa.
– Kun vanhuspotilas joutuu uuteen miljööseen, tulee hän sekavaksi ja pyrkii kotiin."
Kertoo Keskisuomalainen, Etelä-Suomen sanomatHelsingin sanomat, Ilkka Iltalehti, Iltasanomat, Kaleva, Kansanuutiset, KarjalainenKauppalehti, Lapin kansa, Nelonen, Pohjalainen, Satakunnan kansa Savonsanomat, Salon seudun sanomat, Turun sanomat,
Uusi Suomi ja moni muu sanomalehti.
Hyvin tyypillinen uutinen joka hukkuu helposti uutispuuroon kuin neula heinäsuovaan. Ihan kuin kyse olisi jostain uudesta ilmiöstä tai ongelma olisi juuri nyt räjähtämässä käsiin. Ainahan tuollaista on tapahtunut. Lehdistö kohtelee taas paniikkinappulaa kuin morsetusavainta. Onko tänään tapahtunut jokin huomiota herättävä karkureissu vai miksi noin moni lehti julkaisi jutun yhtenä päivänä? Jutun uutisarvokaan ei näytä olevan kovin suuri kun ei ole luetuimpien juttujen listalla juuri missään.
Mitenkähän karkailut on tilastoitu? Tuhatta potilasta kohden vuodessa vai miten? Onkohan koko juttu pelkkää tilastokohinaa tai vastaavaa sillä vanhuksethan ovat usein liikuntarajoitteisia.
Taas laitoksen ongelmat kiistetään selittämällä potilaan käytös mielisairauksilla. Miksi vanhus tulee sekavaksi juuri silloin kun hän joutuu laitokseen? Onkohan erikoissairaanhoidossa vähemmän lukittuja ovia kuin vanhainkodissa?
Ilmeisesti vanhus on koko ikänsä tottunut tiettyihin normaalin yhteiskunnan vapauksiin ja saamaan ihmisarvoista kohtelua mutta laitoksessa hänet lukitaan sisälle tai pahimmillaan laitetaan siteisiin, vaippoihin ja lääkitykseen. Kaikki vapaus ja ihmisarvo viedään. Kuka tahansa tylsistyy jos joutuu olemaan päivästä toiseen ja viikosta toiseen sisällä. Luvaton poistuminen ei välttämättä tarkoita muuta kuin vanhuksen hauskaa iltaa kaupungilla. Sellainenko sitten on kansallinen turvallisuusuhka numero yksi?
Usein vanhus on saatu tulemaan laitokseen perättömin lupauksin, ympäripuhumalla tai puolipakolla. Kun totuus lyö silmille kuin märkä rätti, niin onhan sieltä päästävä pois, ei välttämättä kotiin vaan ihan vain jonnekin muualle. Kun vanhus sitten tavataan kadulta kävelemästä, hänen sanotaan harhailevan ja vain sillä perusteella ettei ole laitoksessa. Karkailua tietenkin pyritään jatkossa ehkäisemään lääkityksellä ja lääkitys pitää aina perustella (selitellä) lääketieteellisesti, siitä tuo puhe sekavuudesta.
Tietysti on olemassa oikeastikin dementoituneita vanhuksia. Mutta kun sosiaalihöyrähtäneitten mukaan jokainen vähänkin vanha ihminen on automaattisesti kyvytön huolehtimaan itsestään. Eikä tarvitse olla edes mitenkään vanha, kyllä se syy aina löytyy.
torstai 14. lokakuuta 2010
Virallinen valittaminen
On olemassa kolme tapaa jolla kansalainen suhtautuu mielenterveysviranomaisten terroriin:
a) pitää kohtelua omana syynään ja hävetä.
b) pitää kohtelua yksittäisestä viranomaisesta johtuvana ja tehdä virallinen valitus.
c) pitää kohtelua yhteiskunnan rakenteellisista ongelmista johtuvina.
Viranomaiset pyrkivät siihen että potilas ja omaiset pitää kohtelua potilaan omana syynä, mikäli tämä ei ole mahdollista suodaan myös yksittäisen viranomaisen leimaaminen, sillä kolmas vaihtoehto on se kaikista pelätyin. Kuttulan johtaja sanoi ihan suoraan televisiossa helmikuussa 1999 (Neljäs valtakunta, Nelonen) että hän itse uhrautui syntipukiksi Kuttula-kohussa jotta laitos jäisi rauhaan. Ihmisillä ja erityisesti lehdistöllä on taipumus etsiä ilmiöille henkilöitymiä.
Jos ongelmat todella johtuisivat yksittäisestä viranomaisesta, olisi koko ongelma ratkaistu virallisin valituksin jo kauan sitten. Mutta kun viralliset valitukset eivät johda mihinkään ja sen kaikki tietävät. Kuitenkin virallisia valituksia tehdään todella paljon mikä kertoo uskosta oikeusvaltioon.
Mutta on asialla se toinenkin puoli, nimittäin turhanvalittaminen. Asia ei etene sillä että hankkii itselleen turhanvalittajan leiman, vaikkakin virallinen systeemi pitää kaikkea valittamista häiriköintinä. Moni virallinen valitus olisi voinut jättää tekemättä. Turhiin valituksiin haaskaantuu hirvittävät määrät viranomaisten työpanosta ja kaikki tämä on pois tarpeellisesta työstä sillä kaikki valitukset käsitellään tietyllä virallisella kaavalla oli ne sitten millaisia tahansa. Ennenkuin tekee virallisen valituksen, kannattaa miettiä miksi tekee valituksen ja mihin sillä pyrkii. Kaikista valituksista ei saa selvää mihin sillä on edes pyritty. Jokainen päätös on aina usean tahon intressien yhteensovittamista, kaikki ei voi eikä pidä tapahtua yhden ihmisen hetkellisten mielihalujen mukaan. Tietysti on olemassa oikeutettuja ja ei-oikeutettuja intressejä. Valitusoikeus on tarkoitettu kansalaisen oikeusturvan takaamiseen. Oikeusturva tarkoittaa ettei kansalainen menetä LAIN hänelle suomia oikeuksia. Realiteetti on että oikeuksien lisäksi on myös velvollisuuksia, tai ainakin pitäisi olla. Usein turhanvalittaja on tunnevaltainen ihminen joka on vajonnut päämäärättömän riitelyn pohjattomaan suohon. Turhanvalittaja haaskaa aikaansa, rahojansa ja voimiansa valitukseen jolla ei ole juuri mitään mahdollisuuksia mennä läpi tai sitten kyse on viimeisestä oljenkorresta. Kannattaa tehdä vain sellaisia valituksia jotka kestävät päivänvalon eli jos ne julkaistaisiin lehdessä niin valittaja ei joudu huonoon valoon. Valitusoikeus on oikein käytettynä pyhä ja väärin käytettynä paha.
Päätöstä viralliseen valitukseen voi joskus joutua odottamaa kuukausia tai vuosia, lisäksi sillä voi olla melkoiset rahalliset vaikutukset. Kannattaa siis tehdä valitus huolella. Valitettavan moni valitus ei mene läpi juuri siksi että se on niin huonosti tehty. Juristin avustus ei ole pahitteeksi mutta sekin toki käy kalliiksi. Lakiteksti ja virallinen kieli on raskaslukuista ja saa helposti pään pyörälle mutta mitään ei tässä maailmassa saa ilmaiseksi, paitsi perseensä ruvelle. Huolellinen paperityö säästää aikaa, vaivaa ja rahaa. Koskapa sellainen käsite kuin oikeudenmukaisuus on hyvinkin hailuva niin viranomaisten toiminta perustuu lakiin, tai ainakin pitäisi perustua. Lainsäädännön tuntemuksella on virkarikosta ennaltaehkäisevä vaikutus. Mielummin kai selaa kuivia papereita kuin viruu pakkohoidossa.
Voi tietysti olla että kansalainen voittaa systeemin oikeudessa oveluudella tai muuten, yksittäistä päätöstä koskevassa jutussa. Mutta entä sitten? Ei kiusanteko siihen loppu. Oikeusjutun aikana on alkanut pitkä liuta uusia kiusantekoja. Ongelman ydin ei ole yksittäinen viranomainen vaan rakenteelliset syyt, yhteiskunnan tapa lyödä kansalaisia hyvinvoinnilla. Yhteiskunnan rakenteelliset ongelmat eivät ratkea vaikka kuka tahansa tekisi millaisen valituksen tahansa sillä laillisuusvalvonta ja oikeudet tulkitsevat lakia, eivät säädä niitä. Rakenteellisten ongelmien ymmärtämäminen on ratkaiseva askel ongelmien syiden ymmärtämisessä.
Mikäli mt-systeemiä muutettaisiin meidän haluamaan suuntaan se tarkoittaisi että moni menettäisi melkoisesti rahaa ja asemansa. Eikä nämä monet ole keitä tahansa, vaan heillä on suhteita maan poliittiseen eliittiin. Pääosa kansanedustajista ja ministereistä on entisiä kunnan virkamiehiä, joten he hyvin tietävät mikä on homman nimi. He eivät ole halukkaita nostamaan epäkohtia esiin paitsi ehkä siinä tapauksessa että sen tekisivät toisinajattelijat, miten silloin kävisi yhteiskunnan uskottavuuden?
Em. syistä en ole kovin innostunut virallisista valituksista. Olen tehnyt vain muutamia valituksia. Minun tapani taistella holhoussysteemiä vastaan on julkinen keskustelu.
a) pitää kohtelua omana syynään ja hävetä.
b) pitää kohtelua yksittäisestä viranomaisesta johtuvana ja tehdä virallinen valitus.
c) pitää kohtelua yhteiskunnan rakenteellisista ongelmista johtuvina.
Viranomaiset pyrkivät siihen että potilas ja omaiset pitää kohtelua potilaan omana syynä, mikäli tämä ei ole mahdollista suodaan myös yksittäisen viranomaisen leimaaminen, sillä kolmas vaihtoehto on se kaikista pelätyin. Kuttulan johtaja sanoi ihan suoraan televisiossa helmikuussa 1999 (Neljäs valtakunta, Nelonen) että hän itse uhrautui syntipukiksi Kuttula-kohussa jotta laitos jäisi rauhaan. Ihmisillä ja erityisesti lehdistöllä on taipumus etsiä ilmiöille henkilöitymiä.
Jos ongelmat todella johtuisivat yksittäisestä viranomaisesta, olisi koko ongelma ratkaistu virallisin valituksin jo kauan sitten. Mutta kun viralliset valitukset eivät johda mihinkään ja sen kaikki tietävät. Kuitenkin virallisia valituksia tehdään todella paljon mikä kertoo uskosta oikeusvaltioon.
Mutta on asialla se toinenkin puoli, nimittäin turhanvalittaminen. Asia ei etene sillä että hankkii itselleen turhanvalittajan leiman, vaikkakin virallinen systeemi pitää kaikkea valittamista häiriköintinä. Moni virallinen valitus olisi voinut jättää tekemättä. Turhiin valituksiin haaskaantuu hirvittävät määrät viranomaisten työpanosta ja kaikki tämä on pois tarpeellisesta työstä sillä kaikki valitukset käsitellään tietyllä virallisella kaavalla oli ne sitten millaisia tahansa. Ennenkuin tekee virallisen valituksen, kannattaa miettiä miksi tekee valituksen ja mihin sillä pyrkii. Kaikista valituksista ei saa selvää mihin sillä on edes pyritty. Jokainen päätös on aina usean tahon intressien yhteensovittamista, kaikki ei voi eikä pidä tapahtua yhden ihmisen hetkellisten mielihalujen mukaan. Tietysti on olemassa oikeutettuja ja ei-oikeutettuja intressejä. Valitusoikeus on tarkoitettu kansalaisen oikeusturvan takaamiseen. Oikeusturva tarkoittaa ettei kansalainen menetä LAIN hänelle suomia oikeuksia. Realiteetti on että oikeuksien lisäksi on myös velvollisuuksia, tai ainakin pitäisi olla. Usein turhanvalittaja on tunnevaltainen ihminen joka on vajonnut päämäärättömän riitelyn pohjattomaan suohon. Turhanvalittaja haaskaa aikaansa, rahojansa ja voimiansa valitukseen jolla ei ole juuri mitään mahdollisuuksia mennä läpi tai sitten kyse on viimeisestä oljenkorresta. Kannattaa tehdä vain sellaisia valituksia jotka kestävät päivänvalon eli jos ne julkaistaisiin lehdessä niin valittaja ei joudu huonoon valoon. Valitusoikeus on oikein käytettynä pyhä ja väärin käytettynä paha.
Päätöstä viralliseen valitukseen voi joskus joutua odottamaa kuukausia tai vuosia, lisäksi sillä voi olla melkoiset rahalliset vaikutukset. Kannattaa siis tehdä valitus huolella. Valitettavan moni valitus ei mene läpi juuri siksi että se on niin huonosti tehty. Juristin avustus ei ole pahitteeksi mutta sekin toki käy kalliiksi. Lakiteksti ja virallinen kieli on raskaslukuista ja saa helposti pään pyörälle mutta mitään ei tässä maailmassa saa ilmaiseksi, paitsi perseensä ruvelle. Huolellinen paperityö säästää aikaa, vaivaa ja rahaa. Koskapa sellainen käsite kuin oikeudenmukaisuus on hyvinkin hailuva niin viranomaisten toiminta perustuu lakiin, tai ainakin pitäisi perustua. Lainsäädännön tuntemuksella on virkarikosta ennaltaehkäisevä vaikutus. Mielummin kai selaa kuivia papereita kuin viruu pakkohoidossa.
Voi tietysti olla että kansalainen voittaa systeemin oikeudessa oveluudella tai muuten, yksittäistä päätöstä koskevassa jutussa. Mutta entä sitten? Ei kiusanteko siihen loppu. Oikeusjutun aikana on alkanut pitkä liuta uusia kiusantekoja. Ongelman ydin ei ole yksittäinen viranomainen vaan rakenteelliset syyt, yhteiskunnan tapa lyödä kansalaisia hyvinvoinnilla. Yhteiskunnan rakenteelliset ongelmat eivät ratkea vaikka kuka tahansa tekisi millaisen valituksen tahansa sillä laillisuusvalvonta ja oikeudet tulkitsevat lakia, eivät säädä niitä. Rakenteellisten ongelmien ymmärtämäminen on ratkaiseva askel ongelmien syiden ymmärtämisessä.
Mikäli mt-systeemiä muutettaisiin meidän haluamaan suuntaan se tarkoittaisi että moni menettäisi melkoisesti rahaa ja asemansa. Eikä nämä monet ole keitä tahansa, vaan heillä on suhteita maan poliittiseen eliittiin. Pääosa kansanedustajista ja ministereistä on entisiä kunnan virkamiehiä, joten he hyvin tietävät mikä on homman nimi. He eivät ole halukkaita nostamaan epäkohtia esiin paitsi ehkä siinä tapauksessa että sen tekisivät toisinajattelijat, miten silloin kävisi yhteiskunnan uskottavuuden?
Em. syistä en ole kovin innostunut virallisista valituksista. Olen tehnyt vain muutamia valituksia. Minun tapani taistella holhoussysteemiä vastaan on julkinen keskustelu.
sunnuntai 26. syyskuuta 2010
Surrealistinen keskustelutapa
Psykosektorin kanssa on hyvin vaikea keskustella heidän surrealistisen keskustelutapansa vuoksi.
Surrealistisessa keskustelussa jokaisella sanalla ja ilmaisulla on juuri se merkitys minkä psykologiaan uskova sille kulloinkin antaa. Silloin keskustelu menee ihan ööveriksi. Tietysti se vaikuttaa mielisairaalan/neuvolan/sosiaaliviraston seinien sisällä "todella aikuismaiselta", ainakin psykosektorin mielestä kun yleisöä ei ole tai se on valvonnan alainen. Julkisessa keskustelussa sellainen vaikuttaa todella epärehelliseltä tai siltä että keskustelija ei kykene asialliseen keskusteluun. Vaalikeskustelussa tuollainen tyyli ei tulisi kuuloonkaan koska se edellyttää selkeää ja ehdotonta valta-asemaa toiseen nähden.
Toinen psykosektorin pahe on vastapuhelu vuoropuhelun sijasta. Vuoropuhelussa eri keskusteluosapuolet ovat samalla tasolla ja yhdessä etsitään totuutta ja oikeutta. Kysytään mikä on oikein. Vastapuhelussa taas toinen osapuoli pitää omia "totuuksiaan" pyhinä ja tuuppaa niitä toiselle osapuolelle kuin kurillisena toimenpiteenä ikään, vastaväitteitä pidetään esittäjänsä henkilökohtaisena ongelmana joita nyt ollaan ratkaisemassa. Kysytään kuka on oikeassa.
Juuri näiden seikkojen vuoksi psykosektori välttää julkisuutta. Se vähä julkisuus on yksipuolista ja kapeakatseista ylhäältä julistamista, kaksisuuntainen viestintä on hyvin vaikeaa.
Mainitut kaksi ongelmaa johtuvat lähinnä siitä että heille erehtyväisyys on tabu. Pienikin oman virheettömyyden kyseenalaistaminen on miltei maailmanloppu, sanoipa se kuka tahansa. Toisaalta mitä he avoimella ja rehellisellä julkisella keskustelulla tavoittelisivat? Vaikuttavat hyvin tyytyväisiltä nykyiseen menoon. Odotan suurella innolla sitä hetkeä kun sosiaalikysymykset nousevat keskeisiksi vaaliteemoiksi. Silloin psykopuolueet ovat heikoilla.
Surrealistisessa keskustelussa jokaisella sanalla ja ilmaisulla on juuri se merkitys minkä psykologiaan uskova sille kulloinkin antaa. Silloin keskustelu menee ihan ööveriksi. Tietysti se vaikuttaa mielisairaalan/neuvolan/sosiaaliviraston seinien sisällä "todella aikuismaiselta", ainakin psykosektorin mielestä kun yleisöä ei ole tai se on valvonnan alainen. Julkisessa keskustelussa sellainen vaikuttaa todella epärehelliseltä tai siltä että keskustelija ei kykene asialliseen keskusteluun. Vaalikeskustelussa tuollainen tyyli ei tulisi kuuloonkaan koska se edellyttää selkeää ja ehdotonta valta-asemaa toiseen nähden.
Toinen psykosektorin pahe on vastapuhelu vuoropuhelun sijasta. Vuoropuhelussa eri keskusteluosapuolet ovat samalla tasolla ja yhdessä etsitään totuutta ja oikeutta. Kysytään mikä on oikein. Vastapuhelussa taas toinen osapuoli pitää omia "totuuksiaan" pyhinä ja tuuppaa niitä toiselle osapuolelle kuin kurillisena toimenpiteenä ikään, vastaväitteitä pidetään esittäjänsä henkilökohtaisena ongelmana joita nyt ollaan ratkaisemassa. Kysytään kuka on oikeassa.
Juuri näiden seikkojen vuoksi psykosektori välttää julkisuutta. Se vähä julkisuus on yksipuolista ja kapeakatseista ylhäältä julistamista, kaksisuuntainen viestintä on hyvin vaikeaa.
Mainitut kaksi ongelmaa johtuvat lähinnä siitä että heille erehtyväisyys on tabu. Pienikin oman virheettömyyden kyseenalaistaminen on miltei maailmanloppu, sanoipa se kuka tahansa. Toisaalta mitä he avoimella ja rehellisellä julkisella keskustelulla tavoittelisivat? Vaikuttavat hyvin tyytyväisiltä nykyiseen menoon. Odotan suurella innolla sitä hetkeä kun sosiaalikysymykset nousevat keskeisiksi vaaliteemoiksi. Silloin psykopuolueet ovat heikoilla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)