Viime maanantain MOT:bentsoa suonissa (tv1) kertoi 15.02.10 että lääkemyrkytyksiin kuoli vuonna 2007 Suomessa 570 ihmistä. Se on enemmän kuin alkoholimyrkytyksiin niin tai henkirikoksiin (toistasataa tapausta vuosittain jo vuosikymmenten ajan). Eniten kuoli kipulääkeyliannostukseen ja toisena tulevat masennuslääkkeen yliannostukset.
Mitäs ovatkaan ne psykologien puheet jokaisessa pusikossa vaanivista vaarallisista hulluista jotka tappavat tuntemattomia ja syyttömiä. Käyttäen apuna lähinnä teoreettista uhkaa joutua tuntemattoman tappamaksi psykologit vaativat suuria joukkoja mielisairaiksi määrittämiään ihmisiä laitokseen suljettaviksi vaikka vain ihan varmuuden vuoksi. Jos ei nyt ihan laitokseen niin ainakin avohoitoon ja lääkitykseen.
Toisekseen on aihetta epäillä että lääkemyrkytyksiin kuolee paljon enemmän ihmisiä. Laitoksia ja niissä tapahtuvaa psyykeläkkeitten käyttöä valvotaan hyvin huonosti.
Helsingin Myrkkyhoitajajuttu paljastui lähinnä sattumalta, poliisi alkoi ihmetellä kun yhden lääkeainemyrkytyksen saaneista uhreista ei ollutkaan saanut saamaansa psyykelääkkeeseen lääkärin määräystä. Mitäpä jos hänellä olisikin ollut lääkärin määräys kyseiseen lääkkeeseen? Lähes kaikki laitoshoidossa tai avohoidossa olevat vanhukset ja vammaiset ovat psyykelääkittyjä, monet vieläpä vahvasti.
Myrkytyksen lisäksi psyykelääkkeet lisäävät oleellisesti potilaan (varsinkin iäkkään) kaatumisriskiä joka johtaa usein tapaturmiin jotka joko tappavat heti tai aiheuttavat vakavan loukkaantumisen. Uutisessa ei mainittu oliko alkoholilla, huumeilla tai lääkkeillä osuutta asiaan. Auto-onnettomuuksien kohdalla tuollaiset asiat on yleensä tapana mainita. Selvinpäin tuollainen metron alle horjahtaminen on varsin epätodennäköistä. Ettei vain ollut kyse "riskin hoitamisesta lääkkein".
Lääketieteen alkuperäinen tarkoitus oli pidentää potilaan elämänkaarta ja parantaa elämänlaatua. Sittemmin lääkityksellä alettiin hoitaa riskejä. Nyt lääketiede (varsinkin psyykelääkkeet) on jo merkittävä kuolinsyy ja sairauksien sekä vammojen aiheuttaja länsimaissa, varsinkin ihmisillä jotka muutoin olisivat terveitä ja toimintakykyisiä.
sunnuntai 21. helmikuuta 2010
keskiviikko 27. tammikuuta 2010
Leimaaminen on keino päteä
Holhousvaltiolle on ominaista alati kasvava vajaavaltaisten joukko johon kuuluu hullut, vammaiset, lapset ja vanhukset. Erityisesti kuitenkin hullut. Samalla täysivaltaisten osuus ja täysivaltaisuus on alati supistunut. Lasten vajaavaltaisuuden toki ymmärtää mutta noita muita ei, oikeastaan lapset ovat oma lukunsa. Leimattujen ei tarvitse olla juriidisesti vajaavaltaisia, alaikäisiä tai edunvalvojan omaavia, riittää että kaikkitietävä psykologiaan uskova, usein maallikko, pitää heitä kyvyttöminä hoitamaan asioitaan. Perusteet leimaamiselle haetaan vaikka väkisin. Virallinen Suomi vaikenee holhousvaltioon liittyvästä väkivallasta, mielivallasta ja laittomuuksista koska on itse niihin osallinen.
Holhousvaltion periaate on se että vajaavaltainen on esine. Esineen omistusoikeudesta taistelee keskenään perhe ja yhteiskunta. Vajaavaltaisen tehtävä on olla nöyrä ja hiljainen jotta leimaaja voisi olla niin erinomainen. Mikään ei ole leimaajalle niin kauheaa kuin olla vajaavaltaisen edessä väärässä tai huonompi ja vieläpä julkisesti.
Vajaavaltaisen elämään kuuluu kaikenlaiset mitä ihmeellisemmät kiellot ja rajoitukset. Esim. vammaisasuntoloiden öinen ulkonaliikkumiskielto ei perustu mihinkään lakiin. Hullujen omistusoikeus on varsin suhteellinen käsite, moni edunvalvoja on kavaltanut holhokkinsa rahat ja jatkanut tekoaan vuosia vieläpä ihan julkisesti.
Ei voi välttyä vaikutelmalta että leimakirveen heiluttaminen on keino päteä. Jos leimaaja tekee tavallisen rikoksen ei-leimattua kohtaan niin silloin hänen sosiaalinen arvostuksensa laskee, voi jopa joutua sosiaalisesti eristyksiin. Mutta pakkohoitoon laittamisen jälkeen potilaan omaisista iso ja näkyvä osa alkaa kilvan kehumaan pitkin kyliä kuinka juuri hän on idean alkuperäinen keksijä ja kuinka täydellinen hän sillä perusteella nyt onkaan. Potilas on tässä tilantessa lähes aina yksin. Tästä ilmiöstä käytetään nimitystä petoksen suppilo. Tähän ilmiöön ovat syyllisiä paitsi leimaajat niin myös kaikki myötäilijät eli he jotka hiljaa tai aktiivisesti antavat leimaajan päteä tekopyhyydellään.
Psykokulttuurista ei päästä eroon ennen kuin sankarin sädekehän myöntämisperusteita muutetaan.
Holhousvaltion periaate on se että vajaavaltainen on esine. Esineen omistusoikeudesta taistelee keskenään perhe ja yhteiskunta. Vajaavaltaisen tehtävä on olla nöyrä ja hiljainen jotta leimaaja voisi olla niin erinomainen. Mikään ei ole leimaajalle niin kauheaa kuin olla vajaavaltaisen edessä väärässä tai huonompi ja vieläpä julkisesti.
Vajaavaltaisen elämään kuuluu kaikenlaiset mitä ihmeellisemmät kiellot ja rajoitukset. Esim. vammaisasuntoloiden öinen ulkonaliikkumiskielto ei perustu mihinkään lakiin. Hullujen omistusoikeus on varsin suhteellinen käsite, moni edunvalvoja on kavaltanut holhokkinsa rahat ja jatkanut tekoaan vuosia vieläpä ihan julkisesti.
Ei voi välttyä vaikutelmalta että leimakirveen heiluttaminen on keino päteä. Jos leimaaja tekee tavallisen rikoksen ei-leimattua kohtaan niin silloin hänen sosiaalinen arvostuksensa laskee, voi jopa joutua sosiaalisesti eristyksiin. Mutta pakkohoitoon laittamisen jälkeen potilaan omaisista iso ja näkyvä osa alkaa kilvan kehumaan pitkin kyliä kuinka juuri hän on idean alkuperäinen keksijä ja kuinka täydellinen hän sillä perusteella nyt onkaan. Potilas on tässä tilantessa lähes aina yksin. Tästä ilmiöstä käytetään nimitystä petoksen suppilo. Tähän ilmiöön ovat syyllisiä paitsi leimaajat niin myös kaikki myötäilijät eli he jotka hiljaa tai aktiivisesti antavat leimaajan päteä tekopyhyydellään.
Psykokulttuurista ei päästä eroon ennen kuin sankarin sädekehän myöntämisperusteita muutetaan.
maanantai 11. tammikuuta 2010
Valepsykologi jäi kiinni
Viime viikolla paljastui että Karjaalla toiminut terveyskeskuslääkäri olikin valelääkäri. Tapaus ei ole ensimmäinen laatuaan. Kotkassa työterveyslääkärinä 2000-2004 toiminut Anneli Kellberg on pitkäaikainen valepsykologi eli on vailla pätevyyttä toiminut psykologina. Kelberg antoi lausunnon mm. Asko Kervisestä mikä johti hänen erottamiseensa museomestarin toimesta. Nyt se lausunto ilmeisesti haittaa Kervistä mm. työttömyyskorvausten saannissa, työkyvytön kun ei sellaista voi saada. Kervinen on tullut Kotkassa suurelle yleisölle tutuksi yleisönosastokirjoituksistaan joissa arvostellaan kaupungin johdon toimia. Huomatkaa: kaupunginhallitus ja kaupungin johtavat virkamiehet tukevat Kellbergiä.
Paljon tunnetumpi mutta hieman toisenlainen tapaus on Ben Furman joka sai muodollisen pätevyytensä suorittamalla vain osan tutkintoon kuuluvista opintojaksoista, tämä ei estä häntä toimimasta asiantuntijana mediassa. Muulla kuin psykosektorilla moinen ei tulisi kuuloonkaan.
Ilmankos se Valviran (ent. TEO) ammattipätevyysrekisteri on niin salainen.
Rekisteristä
saa tietoja vain yksittäisestä ihmisestä puhelimitse, massaluovutuksia annetaan vain tietyin ehdoin. On toki ymmärrettävää että osa tiedoista (kts. rekisteriseloste) mm. poikkeusolojen sijoituspaikka on salainen mutta mitä salattavaa on siinä että joku on suorittanut tai ei ole suorittanut jotain terveysalan tutkintoa? Sanomalehdissähän on yhtenään tietoja valmistuneista ja niissä mainitaan tutkinnon ja koulun lisäksi ainakin nimi ja kotipaikka.
Rekisterin julkisuudesta käytiin syksyllä 2008 julkista keskustelua. Kovasti maalattiin uhkakuvia netin väärinkäyttäjistä mutta sitä ei tarkennettu mitä sillä väärinkäytöksellä tarkoitetaan. Kenties sitä että Kervisen tapaiset kansalaiset tarkistaisivat erilaisten "annelikelbergien" ammattipätevyydet ja tekisivät rikosilmoitukset ennen kuin ne vanhenevat rikosoikeudellisesti. Vai kenties sitä että joku tekisi nettiin jutun jossa mielenterveysalan yleinen pätevyyden taso tulisi ilmi suurelle yleisölle.
Suurin osa terveysalan ammattilaisista on kuitenkin aivan päteviä ja ammattitaitoisia. He joutuvat syyttömänä kärsimään rekisteriin liittyvästä salakähmäisyydestä, se on väärin.
Paljon tunnetumpi mutta hieman toisenlainen tapaus on Ben Furman joka sai muodollisen pätevyytensä suorittamalla vain osan tutkintoon kuuluvista opintojaksoista, tämä ei estä häntä toimimasta asiantuntijana mediassa. Muulla kuin psykosektorilla moinen ei tulisi kuuloonkaan.
Ilmankos se Valviran (ent. TEO) ammattipätevyysrekisteri on niin salainen.
Rekisteristä
saa tietoja vain yksittäisestä ihmisestä puhelimitse, massaluovutuksia annetaan vain tietyin ehdoin. On toki ymmärrettävää että osa tiedoista (kts. rekisteriseloste) mm. poikkeusolojen sijoituspaikka on salainen mutta mitä salattavaa on siinä että joku on suorittanut tai ei ole suorittanut jotain terveysalan tutkintoa? Sanomalehdissähän on yhtenään tietoja valmistuneista ja niissä mainitaan tutkinnon ja koulun lisäksi ainakin nimi ja kotipaikka.
Rekisterin julkisuudesta käytiin syksyllä 2008 julkista keskustelua. Kovasti maalattiin uhkakuvia netin väärinkäyttäjistä mutta sitä ei tarkennettu mitä sillä väärinkäytöksellä tarkoitetaan. Kenties sitä että Kervisen tapaiset kansalaiset tarkistaisivat erilaisten "annelikelbergien" ammattipätevyydet ja tekisivät rikosilmoitukset ennen kuin ne vanhenevat rikosoikeudellisesti. Vai kenties sitä että joku tekisi nettiin jutun jossa mielenterveysalan yleinen pätevyyden taso tulisi ilmi suurelle yleisölle.
Suurin osa terveysalan ammattilaisista on kuitenkin aivan päteviä ja ammattitaitoisia. He joutuvat syyttömänä kärsimään rekisteriin liittyvästä salakähmäisyydestä, se on väärin.
keskiviikko 6. tammikuuta 2010
Vuosi on vaihtunut
Yleensä vuoden alkaessa on ollut tapana luoda katsaus kuluneeseen vuoteen ja suunnata katse tulevaan. Koska olen ollut täällä netissä jo vuosia, niin on perusteltua tarkastella koko päättynyttä vuosikymmentä. Ehkä isoin askeleeni oli kun avasin tämän blogin kesäkuussa. Myönnettäkööt että tämä blogi ei ole ainut enkä ensimmäinen laatuaan, muitakin on.
Kaikkihan haluavat omalle sanalleen laajaa kuuluvuutta mutta harvemmin se onnistuu. Siihen on monia syitä kuten se että netti on jo täynnä tekstiä. Yleisön kokoon vaikuttaa kirjoituksen kohderyhmä eli kenelle kirjoittaa, uskottavuus ja löydettävyys.
Joillekin ihmisille, varsinkin politiikoille, on hyvin tärkeää olla uskottava mahdollisimman monen, mielummin kaikkien silmissä. Uskottavuuden haussa ollaan niin raivosta sokeina epäilijöitä kohtaan että sivullisen silmin se näyttää joskus huvittavalta. Olen pikkuhiljaa alistunut siihen etten voi olla uskottava psykologisten leimakirveenheiluttajien silmissä, eikä heidän päätään käännä yhtikäs mikään tosiasia, olkoot se miten riidaton ja ilmiselvä tahansa. Se ei ole mikään maailmanloppu, eikä edes harmillinen asia. Se on pelkkä selviö, joka kyllä kertoo aika paljon leimakirveenheiluttajien asenteista, mutta sehän on heidän ongelmansa, ei minun. Kaikille ei voi eikä tarvitse olla mieliksi. Onhan sitä parempaakin tekemistä kuin umpimielisten kanssa inttäminen.
Minusta uskottavuus on sitä että samanmielisen ei tarvitse tuntea myötähäpeää lukiessaan. Uskottavuus ei kuitenkaan sulje pois piikittelyä. Minusta antipsykokulttuuriselle kansanliikkeelle on Suomessa tilausta mutta ensin jonkun pitää osoittaa että voi olla samanaikaisesti sekä psykologisia väittämiä epäilevä että uskottava. Eihän politiikko voi sanoa että "Hei, olen juuri tullut pakkohoidosta ja mennyt luukulta luukulle koko ikäni, äänestäkää minua!". Uskottavuuden saavuttaminen on hidasta ja työlästä, mutta sen voi kadottaa hetkessä jolloin myös ihmiset ympäriltä kaikkoavat.
Uskoisin että löydettävyys parani blogin perustamisen johdosta, enää eivät kirjoitukseni huku humalaisten ja "wanna be"-asiantuntijoiden vuodatusten joukkoon niin kuin kävi vuosina 2002-2009 kun olin pelkästään netin keskustelupalstojen, lähinnä suomi24:n varassa. Monet kaihtavat moisia palstoja, mikä on ihan ymmärrettävää, välillä moisen palstan lukeminen on kuin viemärissä kahlaamista. Toisaalta kohtuullinen kahlaaminen on välttämätöntä ettei vain umpioidu omaa ihannemaalimaansa jonne vain samanmielisillä on pääsy, pitää siis olla tiukasti kiinni lukijan arjessa ollakseen uskottava ja kiinnostava. Kahlaaminen on myös tärkeä osa sitä lukijan puolesta uhrautuvaa likaista taustatyötä joka on oleellinen osa kirjoittamista. Hukkaan heitettyä se suomi24 kirjoittelu ei toki ollut, olihan se hyvää harjoitusta tulevaa varten ja tulihan siinä samalla paljon tulosta aikaan. Löydettävyyteen liittyy myös säännöllinen uusien tekstien ilmestyminen, jossa olenkin pysynyt päättyneenä vuotena suhteellisen hyvin.
Kaikkihan haluavat omalle sanalleen laajaa kuuluvuutta mutta harvemmin se onnistuu. Siihen on monia syitä kuten se että netti on jo täynnä tekstiä. Yleisön kokoon vaikuttaa kirjoituksen kohderyhmä eli kenelle kirjoittaa, uskottavuus ja löydettävyys.
Joillekin ihmisille, varsinkin politiikoille, on hyvin tärkeää olla uskottava mahdollisimman monen, mielummin kaikkien silmissä. Uskottavuuden haussa ollaan niin raivosta sokeina epäilijöitä kohtaan että sivullisen silmin se näyttää joskus huvittavalta. Olen pikkuhiljaa alistunut siihen etten voi olla uskottava psykologisten leimakirveenheiluttajien silmissä, eikä heidän päätään käännä yhtikäs mikään tosiasia, olkoot se miten riidaton ja ilmiselvä tahansa. Se ei ole mikään maailmanloppu, eikä edes harmillinen asia. Se on pelkkä selviö, joka kyllä kertoo aika paljon leimakirveenheiluttajien asenteista, mutta sehän on heidän ongelmansa, ei minun. Kaikille ei voi eikä tarvitse olla mieliksi. Onhan sitä parempaakin tekemistä kuin umpimielisten kanssa inttäminen.
Minusta uskottavuus on sitä että samanmielisen ei tarvitse tuntea myötähäpeää lukiessaan. Uskottavuus ei kuitenkaan sulje pois piikittelyä. Minusta antipsykokulttuuriselle kansanliikkeelle on Suomessa tilausta mutta ensin jonkun pitää osoittaa että voi olla samanaikaisesti sekä psykologisia väittämiä epäilevä että uskottava. Eihän politiikko voi sanoa että "Hei, olen juuri tullut pakkohoidosta ja mennyt luukulta luukulle koko ikäni, äänestäkää minua!". Uskottavuuden saavuttaminen on hidasta ja työlästä, mutta sen voi kadottaa hetkessä jolloin myös ihmiset ympäriltä kaikkoavat.
Uskoisin että löydettävyys parani blogin perustamisen johdosta, enää eivät kirjoitukseni huku humalaisten ja "wanna be"-asiantuntijoiden vuodatusten joukkoon niin kuin kävi vuosina 2002-2009 kun olin pelkästään netin keskustelupalstojen, lähinnä suomi24:n varassa. Monet kaihtavat moisia palstoja, mikä on ihan ymmärrettävää, välillä moisen palstan lukeminen on kuin viemärissä kahlaamista. Toisaalta kohtuullinen kahlaaminen on välttämätöntä ettei vain umpioidu omaa ihannemaalimaansa jonne vain samanmielisillä on pääsy, pitää siis olla tiukasti kiinni lukijan arjessa ollakseen uskottava ja kiinnostava. Kahlaaminen on myös tärkeä osa sitä lukijan puolesta uhrautuvaa likaista taustatyötä joka on oleellinen osa kirjoittamista. Hukkaan heitettyä se suomi24 kirjoittelu ei toki ollut, olihan se hyvää harjoitusta tulevaa varten ja tulihan siinä samalla paljon tulosta aikaan. Löydettävyyteen liittyy myös säännöllinen uusien tekstien ilmestyminen, jossa olenkin pysynyt päättyneenä vuotena suhteellisen hyvin.
lauantai 2. tammikuuta 2010
Sellon ammuskelusta
Vuosikymmen päättyi todella ikävästi kun kolmiodraama johti viiteen murhaan ja itsemurhaan Espoon Leppävaarassa sijaisevassa kauppakeskus Sellossa. Poikkeuksellista on tapauksen laajuus, yleensä tekijä surmaa exänsä, joskus kilpakosijan (tai sellaiseksi oletetun) ja joskus itsensä. Yleensä muita ei surmata.
Anna Karismo kommentoi asiaa tuoreeltaan (HS 2.1.10 sivu A5) sanoen väkivaltaa silmittömäksi ja rinnasti tapauksen Myyrmanniin, Jokelaan ja Kauhajokeen. Miten niin silmitöntä? Laukaukset olivat tarkoin tähdättyjä. Karismo kai yrittää tapauksen avulla taas kerran todistaa että jokainen pusikko on täynnä vaarallisia hulluja ja että vain psykosektori voi meidät pelastaa. Maalaa uhkakuva ja hyökkää sitä vastaan niin saat ihmiset puolellesi. Vaikka totuus sitten myöhemmin tuleekin ilmi, on muistijälki jo syntynyt ja Karismon kirjoitus siten tehnyt tehtävänsä.
Tuskimpa Ibrahim Skhupolli omasi hullun papereita. Ei tuon tyyppinen mies ole mikään tyypillinen psykologin (yleensä nainen) edessä ruikuttaja: macho, väkivaltainen taparikollinen, sodan käynyt, ilmeisesti sovinisti ja hyvin tarkka kunniastaan. Mt-potilaalla kun on vain himmeät muistot omasta kunniastaan. Miten ihmeessä laajan seurapiirin omaavaa voi pakottaa mt-hoidon asiakkaaksi? Jos surmattu ex-vaimo M.P. olisi yrittänyt saada Skhupollia hoitoon, olisivat lehdet aivan varmasti julkaisseet asian isoin kirjaimin. Tuskin edes harkitsi, vaan haki ja sai lähestymiskiellon. Skhupolli oli korkeintaan toimeentulotukiasiakas.
Ensimmäiset sosiaalidosenttien lausunnot sanoivat ampujan olevan "pelokas poika". Aika harva on niin kylmäverinen että pystyy noin vain ampumaan neljä ihmistä keskellä vilkasta kauppakeskusta ja poistumaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ilmeisesti 43-vuotiaan pojuttelulla pyrittiin rinnastamaan hänet "pahoinvoivaan nuorisoon".
Tähänastinen huippu oli kun poliisiylijohtaja Mikko Paateron suulla sanottiin että varhaisen puuttumisen periaate olisi estänyt tapahtuman. Saman hokeman lienee sanonut Salli Saari ja varmaan moni muukin, en millään ehdi lukea kaikkia artikkeleita. Lienee jonkin psykologin keksimä. Varhaisella puuttumisella tarkoitetaan kasvatuksellisista syistä tapahtuvaa huostaanottoa ja muita lastensuojelutoimenpiteitä.
Taas nähtiin että asiantuntijan julkista roolia ei saada kokemuksella, viisaudella eikä tiedoilla vaan pelkällä poliittisella korrektiudella ja sopivalla habituksella. Ammuskelusta epäillyn henkilöllisyys oli poliisin tiedossa heti alusta asti. Ollessaan ikänsä puolesta huostaanotettavissa ammuskelija eli muilla mailla vierahilla ja tuli Suomeen vasta 24-vuotiaana.
Mutta sehän on vain pelkkä sivuseikka, taas saatiin yksi ihminen pakkolokeroitua johonkin psykologisen hokeman mukaiseen määritelmään. Julkinen pakkolokerointi on yleinen käytäntö kaikissa huomioita saaneissa väkivaltarikoksissa. Pakkolokerointia seuraa selittely kuinka "henkinen pahoinvointi" on taas lisääntynyt. Näin se holhouskoneisto hyödyntää tapausta omassa propagandassaan. Älyllinen epärehellisyys on sitä luokkaa että ihmettelen miksi oppineisto moiseen alentuu.
Luultavasti tapauksen johdosta perustetaan komitea pohtimaan mitä tapauksesta voisi oppia. Komitea taas istuu kuukausitolkulla. Mietinnön sisältö on ennalta helppo arvata: ympäripyöreitä ja kuluneita fraaseja jotka eivät loukkaa ketään vallanpitäjää. Näin siksi että komitean jäsenet on valittu poliittisin mandaatein, haluavat jatkossakin poliittisen uransa etenevän.
Anna Karismo kommentoi asiaa tuoreeltaan (HS 2.1.10 sivu A5) sanoen väkivaltaa silmittömäksi ja rinnasti tapauksen Myyrmanniin, Jokelaan ja Kauhajokeen. Miten niin silmitöntä? Laukaukset olivat tarkoin tähdättyjä. Karismo kai yrittää tapauksen avulla taas kerran todistaa että jokainen pusikko on täynnä vaarallisia hulluja ja että vain psykosektori voi meidät pelastaa. Maalaa uhkakuva ja hyökkää sitä vastaan niin saat ihmiset puolellesi. Vaikka totuus sitten myöhemmin tuleekin ilmi, on muistijälki jo syntynyt ja Karismon kirjoitus siten tehnyt tehtävänsä.
Tuskimpa Ibrahim Skhupolli omasi hullun papereita. Ei tuon tyyppinen mies ole mikään tyypillinen psykologin (yleensä nainen) edessä ruikuttaja: macho, väkivaltainen taparikollinen, sodan käynyt, ilmeisesti sovinisti ja hyvin tarkka kunniastaan. Mt-potilaalla kun on vain himmeät muistot omasta kunniastaan. Miten ihmeessä laajan seurapiirin omaavaa voi pakottaa mt-hoidon asiakkaaksi? Jos surmattu ex-vaimo M.P. olisi yrittänyt saada Skhupollia hoitoon, olisivat lehdet aivan varmasti julkaisseet asian isoin kirjaimin. Tuskin edes harkitsi, vaan haki ja sai lähestymiskiellon. Skhupolli oli korkeintaan toimeentulotukiasiakas.
Ensimmäiset sosiaalidosenttien lausunnot sanoivat ampujan olevan "pelokas poika". Aika harva on niin kylmäverinen että pystyy noin vain ampumaan neljä ihmistä keskellä vilkasta kauppakeskusta ja poistumaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ilmeisesti 43-vuotiaan pojuttelulla pyrittiin rinnastamaan hänet "pahoinvoivaan nuorisoon".
Tähänastinen huippu oli kun poliisiylijohtaja Mikko Paateron suulla sanottiin että varhaisen puuttumisen periaate olisi estänyt tapahtuman. Saman hokeman lienee sanonut Salli Saari ja varmaan moni muukin, en millään ehdi lukea kaikkia artikkeleita. Lienee jonkin psykologin keksimä. Varhaisella puuttumisella tarkoitetaan kasvatuksellisista syistä tapahtuvaa huostaanottoa ja muita lastensuojelutoimenpiteitä.
Taas nähtiin että asiantuntijan julkista roolia ei saada kokemuksella, viisaudella eikä tiedoilla vaan pelkällä poliittisella korrektiudella ja sopivalla habituksella. Ammuskelusta epäillyn henkilöllisyys oli poliisin tiedossa heti alusta asti. Ollessaan ikänsä puolesta huostaanotettavissa ammuskelija eli muilla mailla vierahilla ja tuli Suomeen vasta 24-vuotiaana.
Mutta sehän on vain pelkkä sivuseikka, taas saatiin yksi ihminen pakkolokeroitua johonkin psykologisen hokeman mukaiseen määritelmään. Julkinen pakkolokerointi on yleinen käytäntö kaikissa huomioita saaneissa väkivaltarikoksissa. Pakkolokerointia seuraa selittely kuinka "henkinen pahoinvointi" on taas lisääntynyt. Näin se holhouskoneisto hyödyntää tapausta omassa propagandassaan. Älyllinen epärehellisyys on sitä luokkaa että ihmettelen miksi oppineisto moiseen alentuu.
Luultavasti tapauksen johdosta perustetaan komitea pohtimaan mitä tapauksesta voisi oppia. Komitea taas istuu kuukausitolkulla. Mietinnön sisältö on ennalta helppo arvata: ympäripyöreitä ja kuluneita fraaseja jotka eivät loukkaa ketään vallanpitäjää. Näin siksi että komitean jäsenet on valittu poliittisin mandaatein, haluavat jatkossakin poliittisen uransa etenevän.
torstai 24. joulukuuta 2009
Miten kanssani toimitaan
Nyt kun lukijatkin ovat alkaneet pyytää yhteydenottoja niin on aiheellista vähän kertoa siitä millainen olen ja millaisilla säännöillä minun kanssa pelataan.
Olen kyllä sitä mieltä että kontaktit samanmielisiin ovat erityisesti valveutuneelle kansalaiselle tärkeitä, mutta en kovin mielelläni matkusta sen vuoksi mihinkään, varsinkaan toiselle puolen Suomea. Yhteistyövastaisuus kun ei useinkaan näy mitenkään päällepäin ja huijarit ovat ihmeen taitavia suustaan.
En ole mikään "hienå" ihminen eikä ole myöskään ihmiset ympärilläni. Valta, maine ja yhteiskunnallinen arvostus on arvotonta jos ne on hankittu kyseenalaisin keinoin ja niitä käytetään väärin. Maine ja arvostus kun on aina jostain lähtevää, ketkä arvostavat ja miksi. Hyviä huonoja esimerkkejä on hyvin paljon julkishallinnossa.
Ei siinä mitään että on köyhä mutta saamattomia valittajia/selittäjiä en suvaitse. Rikkaudetkin voivat olla perittyjä tai huijattuja. Minulle riittää että on kuta kuinkin ja suurin piirtein normaalilla järjellä varustettu asiallinen kunnon ihminen, ei tarvitse olla eikä esittää mitään maata kaatavaa missään suhteessa. Ymmärrän kyllä realiteetit ja samaa vaadin muiltakin, kenenkään ei siis tarvitse luvata mitään mahdotonta. Tapanani on arvioida ihmisiä tekojensa mukaan, ei sen perusteella mitä joku kaikkitietävä viranomainen on hänestä sattunut sanomaan.
En ole julkisuustyrkky. En tee toimittajilla ja julkisuudella yhtikäs mitään. Asia kyllä itse kantaa niin pitkälle kuin kantaa, jos on kantaakseen. Minun kanavani on internet, minulla ei siis ole mitään tarvetta olla hattu kourassa toimittajan edessä. Kaipaan tuloksia, en tyhjiä lupauksia. Mikään ei estä toimittajia paljastamasta yhteiskunnan rikoksia ja valheita. Minusta oleellista on että lukijat saavat vastapainoa systeemin syöttämälle sosialiseeraamiselle, oleellista ei ole se kuka sen antaa.
Osaan kyllä olla kärsivällinen ja kovapintainenkin sekä karsastan hiustenhalkomista, kanssani tulee kyllä toimeen hyvinkin erilaiset ihmiset kunhan eivät ala pelleilemään. En kuitenkaan vaadi mitään erikoiskohtelua, sehän on itsensä alentamista.
Olen kyllä sitä mieltä että kontaktit samanmielisiin ovat erityisesti valveutuneelle kansalaiselle tärkeitä, mutta en kovin mielelläni matkusta sen vuoksi mihinkään, varsinkaan toiselle puolen Suomea. Yhteistyövastaisuus kun ei useinkaan näy mitenkään päällepäin ja huijarit ovat ihmeen taitavia suustaan.
En ole mikään "hienå" ihminen eikä ole myöskään ihmiset ympärilläni. Valta, maine ja yhteiskunnallinen arvostus on arvotonta jos ne on hankittu kyseenalaisin keinoin ja niitä käytetään väärin. Maine ja arvostus kun on aina jostain lähtevää, ketkä arvostavat ja miksi. Hyviä huonoja esimerkkejä on hyvin paljon julkishallinnossa.
Ei siinä mitään että on köyhä mutta saamattomia valittajia/selittäjiä en suvaitse. Rikkaudetkin voivat olla perittyjä tai huijattuja. Minulle riittää että on kuta kuinkin ja suurin piirtein normaalilla järjellä varustettu asiallinen kunnon ihminen, ei tarvitse olla eikä esittää mitään maata kaatavaa missään suhteessa. Ymmärrän kyllä realiteetit ja samaa vaadin muiltakin, kenenkään ei siis tarvitse luvata mitään mahdotonta. Tapanani on arvioida ihmisiä tekojensa mukaan, ei sen perusteella mitä joku kaikkitietävä viranomainen on hänestä sattunut sanomaan.
En ole julkisuustyrkky. En tee toimittajilla ja julkisuudella yhtikäs mitään. Asia kyllä itse kantaa niin pitkälle kuin kantaa, jos on kantaakseen. Minun kanavani on internet, minulla ei siis ole mitään tarvetta olla hattu kourassa toimittajan edessä. Kaipaan tuloksia, en tyhjiä lupauksia. Mikään ei estä toimittajia paljastamasta yhteiskunnan rikoksia ja valheita. Minusta oleellista on että lukijat saavat vastapainoa systeemin syöttämälle sosialiseeraamiselle, oleellista ei ole se kuka sen antaa.
Osaan kyllä olla kärsivällinen ja kovapintainenkin sekä karsastan hiustenhalkomista, kanssani tulee kyllä toimeen hyvinkin erilaiset ihmiset kunhan eivät ala pelleilemään. En kuitenkaan vaadi mitään erikoiskohtelua, sehän on itsensä alentamista.
lauantai 12. joulukuuta 2009
Lapsi ja itsemääräämisoikeus
Elämässä -lehti (ent.Kelan Sanomat) kertoi viime numerossaan (4/09 sivu 12) lapsen itsemääräämisoikeudesta. Artikkelissa yllytettiin huomioimaan lapsen mielipide mm. vetoamalla YK:n lasten oikeuksien julistukseen.
Ei olisi voinut tuollainen mielipide tulla huonommasta suunnasta kuin Elämässä-lehti. Miten ihmeessä yhteiskunta voisi pitää lasta täysivaltaisena tai edes osittain oikeustoimikelpoisena kun täysi-ikäiselläkin on täysi työ todistella olevansa täysipäinen? Ne viranomaistahot (koulu, sosiaali, terveys ym.) jotka käsittelevät lapsen asioita ovat pääosin syvässä uskossa psykologiaan jo virkansa puolesta. Psykologiaan uskovat kun pitävät itseään jotenkin muita parempina ja muut taas ovat elukoita tai ei ainakaan yhtä hyvinä kuin he itse.
Pääosa isoista ihmisistä (jotenkin vierastan tuota aikuinen-sanaa, kalskahtaa niin sosiaalivirastolle) kai tajuaa varsin hyvin että pieni lapsi ei voi eikä pidä ollakaan täysivaltainen. Kyseessä on siis silkka utopia. Tietenkään valtaa (oikeus vaikuttaa) ja puheoikeutta (oikeus tulla kuulluksi) ei pidä sekoittaa keskenään.
Onkohan tuon tekstin tarkoitus kosiskella ja/tai sumuttaa teini-ikäisiä joilla tunnetusti on paljon ja jyrkkiäkin mielipiteitä yhdestä ja toisesta asiasta. Hyvinkin mahdollista sillä tuossa iässä maailmankuva on vasta muodostumassa ja muodostumiseen pyritään vaikuttamaan ennen kuin karvas totuus paljastuu. Varsin halpahintaista kosiskelua vieläpä taholta joka pitää itseään niin erinomaisena. Teini-ikäinen ei ehkä vielä ole huomannut että mielipiteet ja näkemykset ovat tässä maailmassa niukkuustavaraa vain aniharvoin.
Mutta kun lukee lyhyen tekstin tarkkaan huomaa kohdan "Kasvattajan vastuu säilyy aikuisella." Oikeastaan se vesittää koko tekstin sillä valta ja vastuu kuuluu yhteen. Aikuinen käsitteellä ei tässä yhteydessä ole mitään tekemistä iän kanssa sillä jopa vanhuksille puhutaan leperrellen kuin pikkulapselle. Aikuisella tarkoitetaan kai likimain psykokulttuurisen valtaeliitin jäsentä, mikä onkin varsin häilyvä käsite.
Kyse ei ole pelkästä lehtiartikkelista vaan laajemmasta ilmiöstä koko hallinnossa. Suomen perustuslain 2.luvun 6. pykälässä sanotaan "Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti." Kukahan sen kehitystason sitten määrittelee ja miten? Niimpä.
Sosiaalisysteemin "täysivaltainen lapsi" -käsitteellä kaiketi pyritään piilottautumaan lapsen selän taakse kun ollaan tekemässä vaikeita päätöksiä ja toisaalta kyse on eräänlaisesta johtamistavasta jolla päätös "myydään" lapselle, pientä lasta on helppo johdatella, mutta jos se myyminen ei onnistu, lapsen tahdon ylin jyrätään suoraan. Onhan se myös tehokas keino ohittaa lapsen vanhemmat lasta koskevassa päätöksenteossa, esimerkkinä taannoinen ihmiskoelakiesitys.
Ei olisi voinut tuollainen mielipide tulla huonommasta suunnasta kuin Elämässä-lehti. Miten ihmeessä yhteiskunta voisi pitää lasta täysivaltaisena tai edes osittain oikeustoimikelpoisena kun täysi-ikäiselläkin on täysi työ todistella olevansa täysipäinen? Ne viranomaistahot (koulu, sosiaali, terveys ym.) jotka käsittelevät lapsen asioita ovat pääosin syvässä uskossa psykologiaan jo virkansa puolesta. Psykologiaan uskovat kun pitävät itseään jotenkin muita parempina ja muut taas ovat elukoita tai ei ainakaan yhtä hyvinä kuin he itse.
Pääosa isoista ihmisistä (jotenkin vierastan tuota aikuinen-sanaa, kalskahtaa niin sosiaalivirastolle) kai tajuaa varsin hyvin että pieni lapsi ei voi eikä pidä ollakaan täysivaltainen. Kyseessä on siis silkka utopia. Tietenkään valtaa (oikeus vaikuttaa) ja puheoikeutta (oikeus tulla kuulluksi) ei pidä sekoittaa keskenään.
Onkohan tuon tekstin tarkoitus kosiskella ja/tai sumuttaa teini-ikäisiä joilla tunnetusti on paljon ja jyrkkiäkin mielipiteitä yhdestä ja toisesta asiasta. Hyvinkin mahdollista sillä tuossa iässä maailmankuva on vasta muodostumassa ja muodostumiseen pyritään vaikuttamaan ennen kuin karvas totuus paljastuu. Varsin halpahintaista kosiskelua vieläpä taholta joka pitää itseään niin erinomaisena. Teini-ikäinen ei ehkä vielä ole huomannut että mielipiteet ja näkemykset ovat tässä maailmassa niukkuustavaraa vain aniharvoin.
Mutta kun lukee lyhyen tekstin tarkkaan huomaa kohdan "Kasvattajan vastuu säilyy aikuisella." Oikeastaan se vesittää koko tekstin sillä valta ja vastuu kuuluu yhteen. Aikuinen käsitteellä ei tässä yhteydessä ole mitään tekemistä iän kanssa sillä jopa vanhuksille puhutaan leperrellen kuin pikkulapselle. Aikuisella tarkoitetaan kai likimain psykokulttuurisen valtaeliitin jäsentä, mikä onkin varsin häilyvä käsite.
Kyse ei ole pelkästä lehtiartikkelista vaan laajemmasta ilmiöstä koko hallinnossa. Suomen perustuslain 2.luvun 6. pykälässä sanotaan "Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti." Kukahan sen kehitystason sitten määrittelee ja miten? Niimpä.
Sosiaalisysteemin "täysivaltainen lapsi" -käsitteellä kaiketi pyritään piilottautumaan lapsen selän taakse kun ollaan tekemässä vaikeita päätöksiä ja toisaalta kyse on eräänlaisesta johtamistavasta jolla päätös "myydään" lapselle, pientä lasta on helppo johdatella, mutta jos se myyminen ei onnistu, lapsen tahdon ylin jyrätään suoraan. Onhan se myös tehokas keino ohittaa lapsen vanhemmat lasta koskevassa päätöksenteossa, esimerkkinä taannoinen ihmiskoelakiesitys.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)